97. Ikävä

Mitä ihmettä, teitä on jo yli 50 + anonyymit??

 Ihan huippua, nyt jotain erikoipostausideoita kehiin!

Tänään oli valkosolut jo 2,1 eli parempaan päin mennään. Mullakin on taas eilisestä parempi olo ja nytkin kirjottelen teille ihan tietokoneella, mitä en oo aikoihin jaksanut tehdä. Maanantaina otetaan luuydin, ja sitten ruvetaan miettii koska palaan TAYS:iin. Eilen pystyin syömään, tai siis juomaan enemmän kuin aikoihin. Puoli lasia vettä ja jonkinverran mehua. Kaikki pysyi sisällä! Paksua limaa syljen edelleen, mutta sekin on vähentynyt. Liman eritys tarkottaa, että limakalvot korjautuu.
Ja tänäänhän myös selviää, onko Iiris kantavana vai ei,

Mulla on ihan hirveä ikävä Hurria ja Iiristä, en oo ikinä ollu niistä erossa näin pitkää aikaa. Aina kun nään niistä kuvia muiden blogeissa tai ajattelen niitä, alan väkisin itkeä. Oon vasta täällä sairaalassa huomannut, kuinka tärkeitä ne riiviöt mulle oikeesti on. Kotona ollessa on niin selvää, että tietty pääsen ratsastamaan jne. Vaikka en oo päässyt Iiriksen selkään niin paljoa ja tuntuu että muut menee sillä paljon enemmän, se on silti mulle todella tärkeä. Me ollaan  tehty sen kanssa niin iso työ, se ei enää riehu ja on hyvässä kunnossa. Nyt kun oon täällä, tuntuu että kaikki työ valuu hukkaam...
Ja Hurri, tänä aikana kun mun sairaus uusi, oon oppinut ratsastamaan sitä ihan eri tavalla. Oon saanu sen toimimaan niinkuin haluan ja se tunnistaa mut kun haen sitä.
Kun joskus mietin, mitä mun elämä olisi ilman noita kahta, vastaus olisi ei mittän. En mä saa hevosta menemään peräänannossa aina kun ratsastan, mutta ei se ole mulle tärkeitä. Mulle tärkeintä on se, että molemmilla, niin ihmisellä kuin ponilla on rentoa ja hauskaa. Se muoto tulee sieltä sitten kun on tullakseen.
Joskus mä haaveilin vaan kisaavani esteitä kansallisella tasolla ja että mulla on joku huippuhevonen. Nyt en enää tiedä, onko se kisaaminen mulle se ykkösjuttu. Mä olen jo voittaja, mä elän jo mun unelmaa. Mulla on kaksi täydellistä ponia joita rakastan yli kaiken, ehkä kohta kolme. Miksi vaihtaisin sen tavoitteelliseen treenaamiseen? Hurrihan on sitäpaitsi jo 20v. ja Iiris ei edes ole kovin lahjakas hyppääjä, eikä se edes haittaa mua.

Teistä lukijoista ei varmasti kukaan osaa täysin kuvitella miltä musta tuntuu, varsinkaan kun kirjoitan näin sekavasti. Mutta mä ikävöin noita poneja niin paljon, että luultavasti vaan itkeä pillitän kun taas pääsen tallille. Mä en oikeastaan edes ymmärrä, miksi ikävöin eniten juuri poneja. Eikö mulla piäisi olla ikävä kotia, perhettä ja kavereita? Ikävöin niitäkin, mutta en puoliksikaan yhtä paljon... Onko mussa joku vialla? Tuskin, Hurri ja Iiris vaan on mulle kaikki, ihan kaikki enkä mä selviäis ilman niitä.

Blogiarvostelut koetan toteuttaa tän viikon aikana, vaikka viikonloppuna, joten blogeja voi vielä laitella. Lisäksi uutta ulkoasua on tulossa ehkä tän viikon aikana.

Huh, tulipa paljon asiaa, ja sekava postaus.. No toivottavasti jaksoitte lukea tän romaanin!