131. Lukijat esille!

Piti nyt illasta tulla viel uudestaan postaamaan, kun innostus iski.

Te lukijathan tiedätte musta jo vaikka mitä; mulla on syöpä, kaks ponia, asun Jämsässä ja vaikka mitä muuta...
Nyt mua kiinnostaisi tietää vähän teistä lukijoista! Eiei, älkää pelästykö, en mitään henkilökohtaista tahdo selvittää. Ei siis taritse tuonne kommenttikenttään ruveta omaelämänkertaa rapustamaan.
Enemmänkin toivoisin että viitsisitte vastata seuraaviin kysymyksiin:
1. Mistä pidät tässä blogissa?
2. Mitä haluaisit lisää blogiin?
3. Miten löysit blogini?
4. Harrastatko ratsastusta?
5. Onko sinulla oma/vuokra/hoitoheppaa?
6. Kerro itsestäsi jotain pientä, ihan mitä vaan? Tunnetko mua oikeessa elämässä vai oletko ihan joku random stalkkeri?

 Palaillaan huomen illalla vähän jännittävämmissä merkeissä, niihin liittyy kuvan henkilö! Kuka arvaa mitä huomenna tapahtuu?

130. Käytätkö turvaliiviä?

Me käytiin tänään ostamassa mulle Hööksistä uusi turvaliivi, jonka vuoksi innostuin kirjoittamaan teille posatuksen siitä, mitä mieltä olen turvaliivin käytöstä.
Mun mielestä turvaliivi on ratsastuksessa aivan yhtä täkeä varuste, kuin kypäräkin. Kypärä suojaa sun pään kun tiput, turvaliivi taas suojaa selkärankaa, kylkiluita ja keuhkoja. Ilman turvaliiviä pudotessa, voi pahimmillaan jopa halvaantua. Tähän ei tarvita kuin kivi, joka osuu selkään sopivassa kulmassa.
Mikeivät kaikki sitten kuitenkaan halua käyttää turvaliivejä, vaan riskeeraavat terveytensä ja periaatteessa koko harrastuksensa?
Turvaliivi on nolo. Turvaliivi päällä näyttää lihavalta. Noita kahta vastausta kuulee ihmisten suusta mielestäni aivan liian usein. Oma mielipiteeni on, että turvaliiviä käyttävä ihminen ei ole nolo, vaan fiksu. Sopiva ja hyvin istuva turvaliivi päällään ei näytä lihavalta. En ikinä opi ymmärtämään sitä, miten ihminen näyttää lihavalta, jos hänellä on yllään turvaliivi ja sen päällä takki. Eikö sokeakin näe, että takin alla on jotain. Ei ihmisen normaali vartalonmuoto ole neliskanttinen...


(c) Hööks


 

Voin rehellisesti kuitenkin todeta, että vaikka ehdottomasti turvaliivien puolella olenkin, en sitä aina käytä. Omalla kohdallani se ei tosin johdu ulkonäöllisistä seikoista, vaan siitä, että katetrin vuoksi turvaliivin pitäminen sattuu. Eikä mulla oikeastaan kesällä/keväällä ollut turvalliviä, koska se katosi. Käytin hypätessä ja maastoillessa kuitenkin lainaliiviä, samoin Iiriksen selässä ollessani.
Koulua ratsastaessa turvaliivi ei ole niin välttämätön, varsinkaan jos alla on tuttu ja turvallinen hevonen, jonka kanssa on epätodennäköistä, että mitään sattuisi. Siltikin pitää muistaa, että eläin on aina eläin, eikä oikeastaan ikinä voi sanoa, ettei mitään satu.
Esteillä ja maastossa käytän liiviä aina, paitsi silloin kun se ei ole mahdollista. Mahdollista käsitteellä tarkoitan sitä, etten pysty pukemaan sitä ylleni katetrin takia tai sitä, ettei minulla ollut liiviä olemassakaan.
Iiriksen selästä olen muutaman kerran mätkähtänyt kunnolla alas, vain kerran ilman turvaliiviä. Silloinkin olisin sen voinut laittaa, mutta ihan omaa tyhmyyttäni sen pois jätin ja kuinkas kävikään... Sen tippumisen jälkeen olen ratsastanut ponilla vain kerran ilman liiviä ja jatkossakin tulen aina käyttämään Iiriksen selässä turvaliiviä, teimme sitten mitä tahansa.

Kouluratsastuskilpailuissahan turvaliiviä ei saa käyttää, seuraluokissa saa, mutta se ei saa näkyä. Sen minä ymmärrän, kyse ei kuitenkaan ole mistään hurjasta menosta vaan siististä ja tasaisesta menosta.
Yksi turvaliivejä koskeva sääntö on kuitenkin mielestäni typerä; Junnuilla turvaliivi ei ole pakollinen! Miksi ei? Mielestäni este-/kenttäkilpailuissa junnujen pitäisi aivan ehdottomasti käyttää turvaliivia, näytti se sitten omasta mielestä kuika hölmöltä tahansa.
Kilpailutilanne on jännittävä niin hevoselle kuin ratsastajallekkin. Hevosen kieltäessä ratsastaja saattaa pudota, jolloin voi käydä pahastikkin. Siitä huolimatta junnut eivät tunnu turvaliiviä pitävän. Tämä kertoo ehkä myös jotain heidän vanhemmistaan. Eikö vanhempia kiinnosta lastensa turvallisuus, vai eivätkö he vain tiedä hevosista mitään?
No, oli miten oli, mun mielestäni kilpailusäännöissä pitäisi lukea, että junnujen on pakko käyttää turvaliiviä ainakin esteillä ja maastoesteillä, ihan vain oman turvallisuutensa vuoksi.

Teksti perustui vain omiin mielipiteisiini. Mitä mieltä te lukijat olette turvaliivin käytöstä? Käytättekö sitä aina, vai vain silloin tällöin, vai käytättekö ollenkaan?

129. Peltoilua

Tänään pääsin kuin pääsinkin kotiin ja tallille! Se oli aika pienestä kiinni, koska sairaalassa sanottiin että jos kalium arvo alkaa 3:lla tai 4:llä pääsen, no se oli 4.9....
Kuitenkin, ratsasin siis Hurrilla ja kävimme siellä sänkipellolla laukkailemassa. Mitään ihmeellistä kerrottavaa mulla ei reissusta ole.
Otettiin aluksi paljon ravia, että vanhus vertyy kunnolla. Käveltiin isohko lenkki vapainohjin ja sitten muutama laukkaspurtti. Laukassahan heppani innostui kovasti, mutta ei silti lähtenyt kuskaamaan. Fiksu poni!








Nyt on blogissa myös uusi ulkoasu. Mitäs pidätte? Bannerista on kiittäminen on ihanaa Kristaa.

128. Päläpäläpälä

Mulla on taas varmaan sata asiaa kerrottavana, mutta epäilen etten muista tähän puoliakaan kirjoittaa...

Aloitetaan vaikka siitä, mitä mulle nyt yleisestiottaen kuuluu. Eilen ja tänään oon ollut jotenkin väsyneempi, mikä nyt on tottakai ihan ymmärrettävää. Eilen oli huonompi päivä, tänään jo parempi. Voipi olla että yrittää jotain flunssan tapaista muhun tunkea, mutta mähän en flunssaa tähän ota! En en en. Tänään mulla ei ollut edes nestetaukoa, koska kaliumit ja munuaisarvot oli senverran korkealla, että piti tehdä kaikenmaailman nestemuutoksia. Lisäksi mulla on jostain syystä tänään sattunut kylkiin... Kävin keuhkokuvassa, josta ei onneksi löytynyt muuta kuin terveet keuhkot, eikä hengitysäänissäkään ollut vikaa. Kipuun on kuitenkin tepsinyt panadol, joten kyllä tää tästä helpottaa. Voihan nimittäin olla, että tää kipu ja olot johtuu vain siitä, että oon taas monena päivänä huidellu menemään vaikka ja missä. Olen kuitenkin vielä toipilas...

Huomenna olisi suunnitelmana taas ajella taksilla kotiin ja lähteä Hurrin kanssa vähän sänkipellolle laukkailemaan. Tiedän, ettei se ole ehkä kovin viisas idea, kun lihaksia mulla ei juuri ole, muttakun mä haluun. Ja suunnitelman toteutuminenhan on sitten kiinni siitä, onko ne munuaisarvot ja kaliumit huomenna kunnossa, koska jos ei oo, ulos en pääse. Mutta, jos en huomenna niin sitten lauantaina, koska Hurri ei ole silloin kisoissa ollenkaan.

Oi laatu♥ mut viimene estevalkka keväällä ennen HYKS;ii... Ja oon täysin mukana hypyssä

Sunnuntaina on sitten ne estekisat, joita suunnittelin meneväni katsomaan. No, kisat alkaa klo.12 joten en todellakaan ole menossa niitä katsomaan, koska olisin tallilla vasta kahden jälkeen, jolloin kisat todennäköisesti juuri loppuvat!

Mitähän vielä...? Juu, Julia meni Iiriksellä eilen tunnilla. Oli kuulemma puolet tunnista panikoinut Nuppua, jota harjattiin alatallin ovella ja muuten vain sählännyt omiaan. Onneksi sentään kaikki jalat oli pysynyt maassa ja ratsastaja selässä. Saa nähdä, alkaako se Iiriksen sekoilu taas kun laidunkausi päättyy, vai osaisiko se tänävuonna kättäytyä. Toivotaan parasta ja pelätään pahinta.

Mä oon myös viimepäivinä koettanut keksiä teille jotain erikoispostausta. Mulla on ihan hirveä kirjoitus/valkouvaus/vanhojenkuvienselaus innostus, mutta mitään järkevää en saa aikaan.
Minkä tyyliset kirjoitukset siis teitä kiinnostaisi? Sairaalaan liittyvät? Mielipidepostaukset? Poneihin liittyvät? Kavereihin liittyvät?

 

127. Mun poni on maailman paras!

Kliseinen lausahdus otsikossa, eikö totta? Mutta tänään se kuvaa täydellisesti mun fiiliksiä. Painelin siis taas yhden maissa taksilla kotiin lomailemaan ja suunnattin tietenkin tallille.

Tänään en kuitenkaan ratsastanut Hurrilla vaan Iiriksellä, koska sen jalka on taas kunnossa ja ponia pitää alkaa liikuttaa. Laitumelta tullessa pisti ensin silmään ponin maha, sellanen pieni pulla... No, on niitä onneksi pullukampiakin poneja nähty ja Iiris on kelpo kunnossa kun miettii kuinka vähän se kesällä on liikkunut. Seuraava asia mikä pisti hymyilemään oli Iiriksen ihana pehmeä hörinä, vaikkei se mulle hörissyt, vaan tallin ovella seisovalle Nupulle.
Laiteltiin ponille sitten suitset päähän ja napattiin juoksutusliina matkaan. Äiti juoksutteli Iiristä ensin hetken liinassa kumpaankin suuntaan. Käynnissä ja ravissa poni oli aivan puhdas, tosin järkyttävän laiska. Laukkaa ei otettu ollenkaan.
Juoksutuksen jälkeen oli mun vuoro päästä ponin selkään pitkästä aikaa ja ensimmäiset sanat olivat: "No et sä ainkaa laihtuu oo päässy!". En todellakaan ratsastanut mitenkään tavoitteellisesti tms. kunhan käveltiin ja ravailtiin ympyrällä. Mutta Iiris oli niin hieno. Mitään ei temppuillut ja yritti kokoajan täysillä, harmi vain ettei saatu kuvia parhaista pätkistä.
Olen koko illan hehkuttanut itsekseni sitä ponia, voikun se vaan jatkais tota upeeta menoaan vielä kesön jälkeen eikä taas sekoaisi niinkuin viime syksynä.

126. Kenttäkisat Kangasalla

Heipsan! Eilen oli aivan mahtavan upea päivä, keksittiin nimittäin aamulla, että Julia voisi tulla käymään. Julia perheineen oli siis muutenkin jo Tampereella, niin Julia sitten tuli mun luokse tänne.
Pyörittiin 5h ulkona ja pidettiin hauskaa!

Tänään lähdettiin sitten yhdeltä minä, Julia ja äipät kohti Kangasalaa ja kenttäratsastuksen aluekisoja. Meistä kukaan ei ennen ollut kenttää ollut ollut katsomassa, joten ihan miekenkiintoinen kokemus. Este- ja koulukokeita ei tosin keretty näkemään ja suurin osa ajasta meni pelkkään odotteluun. Ensin odotettiin että eka luokka alkaa, enimmäinen hevonen hyppäsi ja nähtiin muutama hyppy ja sitten taas odotettiin jne. Lisäksi kaikkien luokkien välissä oli tunnin tauko. Miksi ihmeessä?
Muuten siis mukavat kilpailut ja mielenkiintoista katseltavaa, mutta sitä odottelua oli mun makuun aivan liian paljon! Täältä löydätte kisoista kuvia.

 

 

 

 

Huomenna oliskin sitten tiedossa taas kotilomaa ja ratsastelua, tykkääntykkääntykkään! Ja ensi sunnuntaina, eli tasan viikon kuluttua taas heppakisoja, silloin tosin Aramaralla.





125. Monipuolinen tallireissu

Tänään sainkin pitää jo kuuden tunnin pituisen nestetauon, joten päätettiin lähteä tallille, kun oli paljon paremmin aikaa kuin viimeksi.
Aluksi käytiin hakemassa Hurri laitumelta ja ratsastin sen taas sieltä pois. Samalla tuli testattua uudet CRW:n ratsastushousut, jotka näette sitten kuvista.

Itse ratsastus meni vähän niin ja näin. Hetkittäin poni kulki hyvässä muodossa ja oli kuulolla, mutta suurimman osan ajasta se yritti vain livistää alta kuin päätön possu. Ja valitettavasti kuvia löytyy vain tästä ei niin edustavasta menosta...
En tehnyt mitään kummallisuuksia. Käynnissä kokoamista ja pidennystä, ravissa paljon ympyröitä ja siirtymisiä, sekä muutaman pysähdyksen. Keventäminen tuntui pitkästä aikaa todella oudolta, meni varmaan kymmenen minuuttia, että muistin miten siellä ravissa pitikään heilua.
Laukka meiltä sujui tänään yllättävän hyvin, vasemmalle. Hurri oli kuulolla ja laukkasi sellaista rauhallista ja tasaista laukkaa, kuunteli mitä mä pyysin sitä tekemään. No, oikeallehan ei sitten voinut enää mennä rauhassa. Silloin tuntui ennemminkin siltä, kuin olisin laukkaratsun kuin 20vuotiaan ponin kyydissä. Saatiin onneksi pätkiä ihan rauhallistakin laukkaa.
Tämän jälkeen päätin, että hypätäämpäs este. Myönnän, että ei ehkä kovin viisas idea kun poni vie ja edellisestä kerrasta aikaa monta kuukautta. Siitä johtuen ensin tuli kielto, mutta sitten poni kuulolle ja uudelleen. Yli mentiin mukavalla ja pyöreällä hypyllä. Oli se vaan niin ihanaa päästä edes yksi este hyppäämään, tossa taas huomasi että kyllä ne esteet on se mun juttu, vaikka taukoa olenkin joutunut pitämään.

124. Etana ystäväni

Moikka ihanat ! Tänään ajattelin kertoilla teille ihan yleisesti kuulumisia ja muutenkin valaista mun tänhetkistä tilannetta.
Mulle kuuluu nyt oikeestaan tosi hyvää, mun suu ei ole enää kipeä ja eilen jopa söin palan lihapullaa ja yhden spagetin, sekä lusikallisen jäätelöä. Lsäksi piipahdimme kävelyllä Arboretumissa pyörätuolin kera. Siellä oli muuten ihan kamalasti sorsia ja oravia, olisi saanut upeita kuvia jos olisin valinnut pidemmän objektiivin kameraan.

Toissapäivänä taas oltiin Kaupissa seikkailemassa, sieltä onkin otettu tuo postauksesta löytyvä etanakuva. Siis niitä etanoita kotiloita oli siellä aivan järkyttävän paljon. Pienen pätkän aikana niitä löytyi kymmenittäin kasvien lehdiltä. Mikä lie kotiloiden joukkokokoontuminen siellä oli. Ja tähän kotiloiden määrään viittaa tuo otsikkokin, ne olivat niin mukavia kuvattavia, pysyivät paikoillaan kokoajan. Yhden olisin ottanut mukaan kaveriksi, mutta ei se halunnut lähteä...

Huomisen suunnitelmista taas en ole vielä aivan varma, tarkoitus olisi mennä tallille ja Hurrilla ratsastamaan, mutta vielä pitää muistaa kysyä lääkäriltä siihen lupa. Olen kuitenkin aika varma sen onnistumisesta, kun mun kunto on kasvanut ihan kivasti ja vointi on muutenkin pysynyt tosi hyvänä.

 

 

Ainiin, mä olen puhunut jossain vaiheessa täällä siitä käänteishyljinnästä, mitä tulee tosta kantasolusiirrosta. Mulla oli sillon Hesassa se tähystys ja ne otti mun pohjukaissuolesta näytepalan ja kappas! Siellähän sitä GVH:ta olikin, samoin mun suussa. Tähän aloitettiin se kortisooni lääkitys mikä on auttanut tosi hyvin ja sen ansiosta siis pystyn taas puhumaan, eikä mun mahakaan ole enää kipeä!

 

En muuten tiedä niiden toivekuvapostausten kohtalosta, ensimmäinen oli ihan kiva toeuttaa, mutta totesin, etten jaksa tehdä montaa samanlaista postausta... Anteeksi :(

 

Olisikos teillä mitään postaustoiveita? Niitä saa ihan vapaasti esittää ja koetan toteutellakkin niitä parhaani mukaan.

123. Käsikirjoitukseni Hevoshullun kisaan

Tosiaan, lupasin teille julkaisevani tänne sen Hevoshullun kisaan lähettämäni tarinan, joten olkaa hyvät.

Älä koskaan luovuta

(tositarina)

Elämäni oli täydellistä, minulla oli mailman parhaimmat ystävät ja aivan ihana poni. Kimo connemara - ruuna Aramara Hurrigane. Sen harja oli kämmenen pituinen ja karva valkeaa kuin lumi, seassaan muutamia mustia karvoja. Me valmentauduimme esteillä ja koulussa, kilpailimme hyvällä menestyksellä tallin omissa kilpailuissa, haaveilin salaa pääseväni muuallekkin kilpailemaan, mutta Hurri oli jo 19 vuotias.

Mutta kaikki muuttui kun aloitin seitsemännen luokan. Minä aloin sairastella. Sain flunssan, joka ei meinannut millään parantua. Makasin kotona hieman yli viikon, jonka jälkeen palasin kouluun. En kuitenkaan ollut vieläkään täysin terve, vaan minulla oli edelleen paha yskä.

Eräänä päivänä kotona istuskellessani huomasin niskassani kaksi pientä kyhmyä. Kerroin asiasta heti äidilleni ja päätimme varata ajan lääkärille. Seuraavana päivänä lähdin siis kesken koulupäivän yhdessä äitini kanssa Jämsän Jokilaakson sairaalaan. Siellä valkoisiin vaatteisiin pukeutunut, harmaa hiuksinen sairaanhoitaja mittasi minulta kuumeen, joka näytti yli 38. Hän myös tutki patit ja totesi ne tavallisiksi nestepateiksi. Kuume yllätti minut täysin, sillä oloni oli täysin normaali. Meidät lähetettiin varmuudenvuoksi verikokeisiin.

Labran odotustila oli pieni, se oli tungettu täyteen tuoleja ja melkein jokaisella tuolilla istui ihinen. Suurin osa oli vanhuksia, ties mitä vaivoja heillä oli.

"Mäkinen Emilia!" kuului hetkisen odottelun jälkeen huoneesta, jonka valkoisessa ovessa oli suuri musta kakkonen. Huone oli edessämme olevan käytävän vasemmassa laidassa, viimeisenä. Nousin ja kävelin huoneeseen. Siellä odotti taas yksi valkopukuinen nainen, joka otti minusta muutaman puken verta. Tämän jälkeen saimme lähteä kotiin.

Kotona vain makoilin olohuoneessamme olevalla sinisellä sohvalla ja katselin vaaleita, ruskein kiekuroin koriseltuja tapetteja. Emme kerenneet olla kotona kauaa, kun äidin puhelin soi. Meidän olisi kuulemma heti lähdettävä takaisin sairaalalle tapaamaan lääkäriä.

Lääkäri oli lihava ja kaljuumtuva vanha mies, joka oli pukeutunut farkkuihin, puniaseen puseroon ja lääkärintakkiin. Hän kehotti meitä välittömästi istumaan, joten minä istahdin vihreälle potilasvuoteelle ja äiti vieressä olevalle puiselle tuolille.

"Asia on nyt niin, että tyttärellänne epäillään leukemiaa", lääkäri pudotti pommin suoraan niskaamme. En muista siitä juuri enempää, olin kai niin shokissa. Muistan kuitenkin, että lääkäri lähetti meidät TAYS: iin Tampereelle. Sinne oli lähdettävä välittömästi.

Palasimme siis kotiimme, punaiseen omakotitaloon ja kerroimme isälle. Kaikki olivat järkyttyneitä. Minä pelkäsin kokoajan kuolevani, koska tiesin vain leukemian olevan syöpä. Päässäni pyöri miljoonia ajatuksia; mitä jos nyt kuolen? Mitä Hurrille sitten käy? Mitä minulle sairaalassa tehdään? Eikä kukaan osannut vastata näihin kysymyksiin.

TAYS oli valtava, siis aivan valtava paikka. Rakennuksia oli monia, kaikki valkoisia. Me menimme lyhyeen, kolmikerroksiseen siipeen jonkin matkan päässä pääovista. Se oli lastensairaala. Hissillä kuljimme kolmanteen kerrokseen. Siellä oli kukkasin koristeltu ovi, jossa luki isoin mustin kirjaimin Lastenosasto 6.

Osasto oli vain pitkä suora käytävä, jonka vasen puoli oli täynnä ovia potilashuoneisiin ja oikealta löytyi naulakot, leikkihuone, keittiö ja hoitajien huone. Me kävelimme melkein käytävän päähän, hoitajien huoneelle. Esittelimme itsemme. Elina, Emilia ja Mikko. Eräs hoitajista tuli luoksemme ja esitteli itsensä Sofiaksi. Hän oli lyhyt, suunnilleen minun pituiseni ja minä olen vain 155cm pitkä. Hänellä oli pitkät vaaleat hiukset poninhänällä ja yllään tummansiniset vaatteet, kuten kaikilla muillakin hoitajilla.

Sofia kertoi olevansa minun omahoitajani ja esitteli meille osastoa. Keittiö oli täynnä vaikka mitä herkkuja, löytyi sipsejä, popcprneja, pizzoja, hampurilaisia, monia erilaisia muroja ja vaikka mitä. Leikkihuoneessa oli TV, kirjahylly pikkulpasien kokoa oleva pöytä, sekä hurjasti leuja ja lautapelejä. Leikkihuoneesta pääsi vanhempainhuoneeseen. Siellä oli pikkuinen keittiö, kaksi vihreää nojatuolia sekä ruokapöytä. Tämän esittelyn jälkeen meidät ohjattiin yhteen potilashuoneista. Huoneeseen numero seitsemän. Heti oven avattua oli vasemmalla valkoinen sänky, jonka vieressä sängyn ja valtavan ikkunan välissä siis, oli pöytä. Pöydässä oli myös punainen nappula hoitajan kutsumista varten. Sänkyä vastapäätä olevassa seinässä oli TV, ja lattialla muutama tuoli, sekä keinutuoli. Sängyn toisella puolella oli kaappeja ja TV: seinän viereisessä seinässä oli ovi vessaan. Vessa oli pieni, pienempi kuin koskaan näkemäni. Se oi suurinpiirtein huoltoaseman vessakopin kokoinen ja sinne oli tungettu myös suihku.

Ensimmäisestä sairaalajaksostani en muista juuri muuta. Muutaman päivän kuluessa minulle asennettiin rintaan keskuslaskimokatetri, josta minulle tiputettaisiin kaikki lääkket. Ensimmäinen sytostaattikuuri alkoi ja samalla vointini heikkeni todella äkisti. Minulle jouduttiin antamaan lisähappea, mutta se ei riittänyt. Minut siirrettiin enimmäiseen kerrokseen lasten teholle. Siellä sain paineistettua lisähappea vain muutaman tunnin, mutta koska menin edelleen huonommaksi, minut siirrettiin aikuisten teho - osastolle.

Muistan maanneeni vihreällä kapealle sängyllä keskellä suurta huonetta hurisevassa hengityskoneessa. Huoneen seinillä oli kaappeja, jotka oivat täynnä kaikenmailan laitteita. Muuta en muista. Yhden yön kuluttua minut siirrettiin taas lasten teholle, jossa oli viikon ja sitten takaisin omalle osasolleni. Toivuin keuhkokuumeesta ja sutostaateista kuukaudessa ja pääsin kotiin.

Kotona kävin ratsatsamassa jokaisena päivänä. Välillä kävin maastossa, mutta yleensä menin kentällä. Hypätä en voinut, en myöskään saanut ratsastaa maneesissa, mennä talliin tai hoitaa hevosta. En saanut meenä mihinkään julksiin tiloihin. Tämä johtui siitä, että sytostaatit laskivat vastustuskykyni olemattomiin.

Tällätavoin kului puolivuotta, olin viikon sytostaateilla, pääsin kotiin. Olin kotna noin viikon ja ratsastin Hurrilla päivittäin, sitten minulle nousi kuume ja palasimme sairaalaan, olimme siellä pariviikkoa, pääsimme kotiin. Olimme kotona viikon, kävin taas ratsastamassa ja sitten lähdimme syotsaateille, tulimme kotiin jne.

Kesäloman alussa olivat hoitoni ohi ja sain alkaa viettää normaalimpaa elämää. Rajoitteita alettiin purkaa hiljalleen. Samalla keksimme äidin kanssa hankkia ylläpitoponin. Kävimme katsomasta erästä rautiasta tammaa, se oli seitsemän vuotias hannover, mutta osaamiseltaan neljävuotiaan tasolla. Kokoa sillä oli valtavsti ja tunsin itseni todella pienksi sen valavissa askeleissa, lisäksi se tykkäsi pukitella. Ei se ollut miedän tyyppiämme.

Sitten kuulimme ratsastuksenopettajaltamme Annilta connemara Iiriksestä. Soitimme omistajille ja sovimme koeratsastuksesta.

Ihastuimme Iirikseen heti kun näimme sen. Sillä oli siro pää, lähes musta pitkä harja ja häntä, jalatkin olivat lähes mustat. Muuten se oli harmaanvalkea. Sen ruskeissa suurissa silmissä oli ystävällinen katse. Ikää tammalla oli kahdeksan vuotta.

Minä ratsastin sillä ensin ja ponin omistaja, luioikäinen pitkä ja vaalea tyttö neuvoi minua. Iiris oli kuin unelma, se totteli kaikkia apuja, sen ravi oli taivaallisen pehmeää, samoin laukka, vaikka se olikin vaikea nostaa.

Sitten äiti ratsasti tamman, hänkin ihastui siihen.

Iiris saapui Aramaraan, tallille jossa Hurrikin asui ensimmäinen kesäkuuta 2012. Kesloma oli täydellistä aikaa. Ratsatin Iiriksellä päivittäin, Hurri oli leiriläisten käytössä, niinkuin joka vuosi. Me kehityimme ratsukkona, veimme Iiristä hurjasti eteenpäin. Sen kunto kasvoi, se sai lihaksia ja oppi uusia asioita. Iiriksen kanssa hyppäsin ensimmäistä kertaa 80cm esteitä ja vaikka kaikki ei aina sujunut kuin tanssi, oli kesä unelmieni aikaa.

Syksyn koittaessa me ostimme tamman ja minä aloitin kahdeksannen luokan. Samalla laidunkausi päättyi ja ihana halinanalle ponimme muuttui täysin. Se pukitteli, hyppi takajaloilleen ja riehui ratsastaessa. Melkein jokainen ratsastuskerta päätyi siihen, että makasin maassa ja kiipsein sinnikkäästi uudelleen selkään. Me emme kuitenkaan luovuttaneet. Aloimme juoksuttaa tamman ennen ratsastusta, jotta se saisi purkaa ylimmät virtansa. Se auttoi ja poni alkoi rauhoittua.

Syksyllä tallilla järjestettiin myös estekipailut. Äiti osallistui Iiriksellä 60cm luokkaan ja minä starttasin Hurrilla elämäni ensimmäisen 80c. Kumpikaan ei sijoittunut, mutta tyytyväisiä poneihin olimme.

Elämä jatkoi normaalia kuluaan aina kahdeksannen luokan kevääseen saakka.

Silloin saimme kuulla järkyttäviä uutisia erään sairauteni kontrollikäynnin jälkeen. Syöpä oli uusinut. Ensimmäinen reaktio oli jälleen, kuolenko minä. Palasimme TAYS: iin, jossa sain kaksi kovaa sytostaattikuuria. Sitten lähdimme Helsinkiin HYKS:iin kantasolusiirtoon, jonka jälkeen olisin täysin terve.

Täällä minä olen nyt, Helsingissä toipumassa kantasolusiirrosta ja kirjoittamassa tätä tarinaa.

LOPPU.

122. Asiaa koulunkäynnistä

Heh, jämsäläisethän aloittivat koulun jo 7.8 mutta mulla se alkoi vasta tänään. Ei oo ikinä näin pitkää kesälomaa ollutkaan! Toisaalta on kiva että se koulu alkoi vasta nyt, että sain vähän viettää "oikeetakin" kesälomaa, mutta toisaalta taas, muut on opiskellu jo reilun viikon eli ovat mua jo paljon edellä. Kirittävää siis riittää!
Ja tätä koulunkäyntiähän hieman hankaloittaa se, etten mä pysty oikeen vieläkään puhumaan. Ruotsia, englantia ja matikkaa en siis voi vielä edes opiskella... Mutta bilsa, äikkä, yhteiskuntaoppi ja muut lukuaineet menee multa heittämällä. Nyt varsinkin bilsa on mulle helppoa, sillä siinä käsitellään soluja ja elimiä ja luustoa yms. Asioita, jotka on mulle tällähetkellä arkipäivää. Eli, oikeestaan kirjassa ei tule mulle yhtäpaljon uutta, kuin muille. En halua ylpeillä tai mitään, mutta ei kai moni mun ikänen tiedä mitä ne kantasolut ja kromosomit on, paljonko ihmisessä on verta, mitä tekee punasolut, trombosyytit ja valkosolut? Nyt kun aloin noita luetteloimaan, niin tuli mieleen että todennäköisesti osaisin kirjoittaa tästä aiheesta kokonaisen postauksen!
Kirjassa käsitellään siis sydäntä, jonka toimintaa mulla seurataan säännöllisesti, verenpainetta, jota mulla mitataan päivittäin ja vaikkamitä! Siis oikeasti, kerrankin biologiassa on jotain kiinnostavaa! Sen takia mä aion saada ainakin kasin bilsasta kokeissa, ehkä voisin tavoitella jopa ysiä. Ei kai se mahdontonta oo, eihän?

Jos jatketaan näillä koulu jutuilla ja palataan vielä niihin kieliin ja matikkaan? Toivottavasti jaksatte lukea tätä mun höpötystä, mutta innostuin nyt :D
Ruotsi on ollut seiskalta asti mulle tosi vaikeeta, johtuen varmasti siitä, etten ole koulussa opiskellut sitä juurikaan. Seiskalla muutaman kuukauden, kasilla kevään ja ysillä en yhtään. Kokeisakaan ei ole ikinä kummoisia numeroita tullut ja kasin päättötokarissa komeili kutonen.
Englannissa mä oon ollut aina hyvä, mutta nyt yläasteen alettua sekin on mennyt alaspäin, ihan samasta syysttä kuin tuo ruotsikin. On vaan jotenkin hankalaa pysyä kärryillä kun ei ole siellä luokassa kuulemassa, vaan opettaja neuvoo vierestä. Tiedän, että se kuullostaa todella helpolta, mutta se ei ole. En osaa selittää paremmin, mutta mä olen kyllä koulussa kieliä ymmärtänyt paremmin.
Ja sitten on se matikka, mun ikuinen päänvaiva ja ainut aine jossa olen ollut totaalisen surkea ensimmäiseltä luokalta lähtien. Ei siitä voi edes muuta sanoa, kuin että ei oo mun juttu! Kaiken muailman potenssit ja yhtälöt ei vain mahdu mun kaaliin.

Sitten vaihdetaan aihetta johonkin mukavampaan kuin kouluun. Sunnuntaina 25.8 lähdetään nimittäin Julian ja äidin ja Julian äidin kanssa Kangasalalle kattelemaan kenttäkisojen maastokoetta, tai mikikä sitä nyt ikinä sanotaankaan. Maastoesteitä ne kuitenkin hyppäävät.
Kamera sinne on kuitenkin lähdössä mukaan ja toivonmukaan saisin kivoja kuvia, mitä voisin teille julkaista.
Mun vanhalla kameralla ei nimittäin saanut kovin laadukkaita kuvia kisoissa... Varsinkaan kimoista hepoista! Ja 1.9 olis tarkotus lähteä Aramaraan kattelemaan estekisoja, jos saadaan lupa. Nyt en tosin itse aio osallistua, se olisi ehkä hieman tyhmää...

121. videopostaus

 

Tänään olikin aika erilainen päivä, jonka oonkin osannut aika hyvin täältä blogista salata. Olikos tämä videpostaus teidänmielestä kiva ja haluatteko näitä jatkossakin?

120. Särkänniemi 2013

Noniin! Nytpä pääsin mäkin käymään siellä Särkässä, kun sain täältä osastolta sinne ilmaisrannekkeen.
Lähdettiin matkaan n.klo.12 ja takasin tultiin 15.30. Aloitettiin kierros jostain niinkin hurjasta laitteesta, kuin Takikajoki. Oikeesti se oli kuolettavan tylsä, olisin voinut nukahtaa. Vene lipui etanaakin hitaammin kapeaa puroa pitkin kuusten katveessa. Kaunista siellä oli, mutta tylsää.
Sitten lähdettiin jatkamaan matkaa, käytiin vetämässä narua ja voitin pääkallokirjoitussetin. Ennen koskiseikkailua käytiin jossain karusellissa... Huvimaja tai joku sellanen se oli! Ihan hauska sekin, muttei mikään hurja, koska oon nössö ja pelkään aina että tipun sieltä laitteesta.
Tämän jälkeen löydettiin koskiseikkailu, johon mä en oikeesti olis saanut mennä, koska siinä kastuu. Mutta hei, elämästä pitää nauttia kun on siihen tilaisuus! Sitäpaitsi, ei mun katetri edes kastunut, muuten kyllä kastuin... Koskiseikkailu oli huippu, olisin voinu jäädä sinne koko päiväksi!

Iiris-Lehmä ja sen vasikka

Koiramäkeen suunnistettiin kattelemaan elukoita ja niitä siellä riitti. Oli poneja, alpakoita, pupuja, marsuja, lehmä, lintuja, koiranpentuja... Mun suosikit oli tietysti ne ponit, sekä kuvassakin komeileva Iiris-Lehmä! Lehmästä tykkäsin ehkä sen mahtavan nimen takia, Iiris on nimittäin erittäin hyvä nimi.

Koiramäki kierroksen jälkeen mentiin vielä kertaalleen kiertämään huvipuistoa ja yhteen laitteeseenkin vielä mentiin, Troikaan nimittäin. Se otti hirveästi mahanpohjasta ja pelkäsin että putoon sieltä, mutta hauskaa oli silti ja olisin nauranut jos pystyisin.
Troika oli ehkä "hurjin" laite missä oon käynyt... Mutta Koskiseikkailu ehdottomasti paras!

 

PONI!!! rakastuin tähän heti :3

119.We are the Champions

I´ve paid my dues

Time after time

I´ve done my sentence

But committed no crime

And bad mistakes

I´ve made a few

I´ve had my share of sand kicked in my face

But I´ve come trough

And we mean to go on

and on

and on

and on

 

We are the Champions

And we´ll keep on fighting till the end

We are the Champions

No time for losers

cause we are the Champions

Of The World

-Queen We are the campions-

118. Tuleva kirjailija(ko)?

"Minä olen kuollut mutta aion palata maailmaan. Jos voisit olla niin ystävällinen että vapautat minut. Olen vain vanha ruumis joka haisee mädältä makkaralta."

"SITTEN HÄN KUULI ÄÄNIÄ JA MENI ULOS KATSOMAAN. HÄNEN KISSANSA PÖRRELÖ MAKASI TIELLÄ KUOLLEENA TIELLÄ. HÄN MENI SEN LUOKSE JA NOSTI SYLIIN. SITTEN HÄN NÄKI AUTON VALOT JA SITTEN HÄNEN NIRRI OLI POIS.

TARINAN OPETUS OLI: ÄLÄ MENE ULOS JOS SIELTÄ KUULUU ÄÄNIÄ."

"Ihmisellä on vain yksi perus askellaji. Nelijalkaisella hevosella on kuitenkin paljon enemmän askellajeja. Jotkut puhuvat yli 10:stä askellajista. Perus askellajit ovat kuitenkin seuraavat; käynti, ravi, laukka sekä passi (ei kaikilla)."

"Ihminen on kehittynyt muista eliöistä. Kun simpanssit ja apinat saivat käsiä ja jalkoja ne alkoivat kulkea kahdella jalalla. Lopulta niistä kehkeytyi ihminen."

Sain tänään sähköpostia, että olen voittanut Hevoshullun sarjakuvakäsikirjoitus kilpailun ja tarinani löytyy lehdestä piirrettynä ilmeisesti ensi vuonna! Kyllä vain, yllä näkemillänne kirjoitustaidoilla kyseisen tekstin kirjoitin. Noei, vaan nuo yllä olevat katkelmat ovat tarinoista joita olen kirjoitellut vuonna 2008. Sain niitä tänään muistitikulla isovanhemmiltani ja kyllä oli hauskaa lukea niitä!

Haluaisitteko, että julkaisen kirjoituksen täällä blogissa?

 

Blogger sekoilee nyt jotain ja tämän postauksen tekstit on ihan oudosti ja miten sattuu, anteeksi!

 

 

 

 

 

 

 

117. Helsingistä palattu kataetria kevyempänä

Moikka!
Tuo edellinen postaus keräsikin paljon positiivisia kommentteja, mikä yllätti oikein mukavasti. Hyvä että se oli teidän mieleen.
Sunnuntaina mulla oli lähtö taas HYKS:iin, jossa siten eilen otettiin luuydin, poistettiin toinen katetri ja tähystettiin ruokatorvi, sieltä otettiin myös jotain näytepaloja käänteishylijtää ajatellen. Mitään tuloksia en kuitenkaan vielä tiedä...
Eilen mua kävi tsekkaamassa hammaslääkäri, tai no enemmän se mun suuta katteli. Tuomioksi sain, että kieli ja posket on ihan haavoilla. Pohdittiin sellaista laaserhoitoa mun suulle. Oulussa ovat kuulemma saaneet sillä hyviä tuloksia. Nyt kuitenkin tehtiin sillä tavalla, että ne aineet millä nyt oon suutani hoidellut, pistettiin tauolle ja tilalle vaihdettiin joku suuvesi ja mömmö, minkä nimi on liian vaikea muistaa... En suosittele sitä kellekkään, kuka tahtoo suuta putsatessaan kokea positiivisen makuelämyksen. Se aine maistuu karmealta ja se tahna on ihan kunnon tahnaa, ei tartu millään tikkuun mutta suuhun liimautuu kuin erikeepperi.

Sitten jotain meidän reissu-Iiriksestä. Nyt on sen jalka ongelmat selvitetty ja masu ultrattu. Tulos: ei varsaa, vasen takapolvi on revähtänyt, josta nyt kaksi viikkoa saikkua. Ei siis kertakaikkiaan mitään positiivista sieltäkään saralta. Tästä postauksesta on kovaa vauhtia tulossa hyvin masentava, ellen nyt keksi jotain iloistakin sanottavaa.

Niin joo, keksimpäs jotain iloistakin kerrottavaa teille! Olen asettanut itselleni tavoitteen, joka on unelmanani ollut jo useamman vuoden; kirjoitan kirjan. Kyllä, ihan oikean kirjan. Juoni, henkilöt ja kaikki on valmiina, vain word puuttuu. Se on tietysti pienehkö ongelma, koska tietokoneella kirjoittamiseen se  word on aika välttämätön... No, onneksi äitin kanssa se huomenna mulle hommataan! Jeejee!

Tuossa sivupalkissa on ollut myös kyselyä siitä, millaisia postauksia haluatte. Enemmistö tahtoo erikoispostauksia, mutta moni myös sairaalakuulumisia. Sairaalakuulumisia tulee olemaan blogissa yhtä paljon kuin ennenkin, eli aina kun keksin jotain kerrottavaa.
Kertoisitteko siis minkä tyyppiset erikoispostaukset kiinnostavat? Sairaalaan liittyvät, heppoihin liittyvät?

116.Vastauksia

-silloin kun ekaa kertaa kuulit sairastavasi leukemiaa miten reagoit?
En enää muista tarkasti, siitä on nimittäin aikaa jo kaksi vuotta. Taisin kuitenkin olla aika järkyttynyt, koska en oikein edes tiennyt mitä leukemia tarkoittaa.

-oletko pystynyt käymään kokoajan normaalissa koulussa vai oletko käynyt sairaalakoulua?
Normaalia koulua en ole käynyt sairastamiseni aikana ollenkaan, koska sytostaatit laskevat vastustuskyvyn alas. Olen siis opiskellut tavallaan sairaalakoulussa, täällä on oma sairaalakoulu rakennus, mutten saa sinnekkään mennä, joten mulla käy opettaja täällä huoneessa opettamassa.

-Ja jos olet ollut sairaalakoulussa niin onko sairaalakoulu samanlaista kuin normaali vai onko se jotenkin kevyempää?
Kyllähän se on aika paljonkin kevyempää, mutta toisaalta myös rankempaa. Opettajalla ei ole aikaa olla mun luona kuin tunti, joten montaa ainetta hän ei ehdi opettaa. Yleensä käydään läpi kieliä, fykeä, kemiaa tai matikkaa. Muuten opiskelen sitten itsenäisesti.

-oletko saanut sairaalasta uusia ystäviä joihin pidät yhteyttä silloinkin kun olet kotona?
Kyllä, yhden. >Venlan< kanssa nähtiinkin juuri muutama päivä sitten.

-oletko kokoajan sairaana ollessasi uskonut parantuvasi vai onko ollut hetkiä, joilloin olet uskonut kuolevasi ehkä piankin?
En oikestaan ikinä oo ajatellut, että kuolisin pian, olen vain pelännyt että niin kävisi. Olen siis aikalailla kokoajan uskonut parantuvani ennemmin tai myöhemmin.

-onko leukemia vaikuttanut tulevaisuuteesi jotenkin? Haluatko esim lääkäriksi jotta voisit auttaa muita sairaita?
Kyllä mä olen useinkin miettinyt sairastumiseni jälkeen ammattia sairaalassa, tosin sairaanhoitajana en lääkärinä. Lääkärin ammattikin on upee ja näin, mutta jotenkin se, että oon melkeinpä vastuussa jonkun hengestä, tuntuu pelottavalta ajatukselta. Sensijaan voisin kuvitella itseni sairaanhoitajaksi, mutta vain tälle LO6:osastolle, koska oon ite täällä ollut ja osaisin kertoa lapsille aika hyvin mitä ne tulee kokemaan.

-mitä tavallisesti olet tehnyt kun olet joutunut olemaan pitkiä aikoja sairaalassa?Esim luetko vai oletko paljon koneella?
Se riippuu paljon mun voinnista. Silloin kun oon tosi kipee katselen telkkaria tai nukun. Hyvässä kunnossa sitten puuhailen muutakin, suurimmaksi osaksi oon koneella, mutta myös luen, kirjoitan, valokuvaan ja askartelen.

Miten reagoit kun kuulit että uusi?
Säikähdin, järkytyin, menin melkein paniikiin. Tiesin etukäteen vähän luuydinsiirrosta, mutta silti mua pelotti hirveästi sinne lähteminen ja koko se homma että leukemia uuiutui.

Pelkäsitkö ennen uusimisen ilmoittamista, että uusisi?
Toki se oli käynyt mielessä, mutta ei. Ei, en pelännyt.

-mistä tajusitte mennä lääkäriin ekan kerran?
Mulla oli niskassa nestepatti pitkittyneen flunssan takia, jota mentiin näyttämään sairaanhoitajalle.
Se määräsi verikokeisiin ja niiden perusteella lääkäriin.

-mikä on auttanut/lohduttanut/tsempannut sairauden kanssa eniten?
Ehdottomasti eniten se, että mulla on Hurri ja Iiris kotona odottamassa. Ratsastus on jotenkin niin terapeuttista puuhaa, että kun sitä teen, tuntuu oikeesti siltä, että olisin täysin terve. Voi ehkä kuullostaa oudolta, mutta niin se on. Toisena mun ihanat ystävät ja te ihanat lukijat jotka jaksatte kaikki tsempata ja kommentoida ihania kommentteja!

-onko mitää biisiä joka on ollu tällä ajalla sulle tärkeä?
>Queen - The Show Must Go on<
>Queen - We Will Rock You<
>Queen - We Are The Champions<
Kuunnelkaa noi kolme biisiä, varsinkin ylimmässä ja alimmassa on sellaset sanat jotka jollain tapaa mun mielestä liittyy tähän mun elämän tilanteeseen. Kuuntelemalla ymmärtää ehkä paremmin, ja englannintaidot on plussaa.

-onko missää vaiheessa ollu sellasta "mielummin kuolisin, kun jaksasin tätä" fiilistä?
Ei, oon aina yrittäny ajatella mahollisimman positiivisesti tästä kaikesta.

Mitä arvostat eniten elämässä?
Kaikkia elämän pieniä iloja, kuten sitä että saa käydä koulua, saa olla ulkona yms. koska ne ei aina ole mulle ihan itsestäänelvyyksiä. Enää. Oikein kipeenä kun en ulos pääse ja nytkin saan päivässä olla vain 2h ulkona....

Mistä tärkeästä (perhe,ponit,ystävät tms.) olisit valmis luopumaan jos olisi pakko?
Apua...! Ilman perhettä mä en voi elää, ilman poneja mun elämässä ei olis sisältöö... Ehkä ystävistä, jos on pakko valita. Kamala kysymys!

Mihin ajattelit mennä kouluun sitten kun päätät peruskoulun?
Kun ja jos mä onnistun suorittamaan ysiluokan ilman, että astun jalallanikaan kouluun, niin suuntaan varmaan Jämsän lukioon opiskelemaan lisää.

Oletko ikinä pelännyt kuolemaa? Ennen sairautta tai sen aikana
Olen, ennen sairautta ja sen aikana. Mutta enemmän ehkä sairauden aikana. Oikeestaan mä olen aina pelännyt kuolemaa.

Mitä kaikkea tahtoisit tehdä jos saisit vain puoli vuotta elinaikaa?
Käydä Islannissa ja Uudessa-Seelannissa, kisata Iiriksellä muutamat ulkopuoliset, hypätä 100cm rata, suorittaa B-merkin, päästä harrikan kyytiin (koska en voi vielä ostaa omaa) ja nähdä kun hevonen varsoo.

Osaatko kuvitella millaista elämäsi olisi ilman hevosia?
Osaan, se olisi todella tylsää ja yksitoikkoista. Harrastaisin vain valkokuvausta, en urheilisi, koska inhoan kaikkia muita liikunnan mutoja paitsi pesistä ja ratsastusta. Näkisin kavereitakin vähemmän, koska kaikki ratsastavat.

Minkä arkijutun aijot tehdä ensimmäisenä kun parannut täysin, entäpä jonkun erilaisen jutun?
Arkijuttu; syön mansikoita niin paljon kuin vain jaksan! Mä en nimittäin saa syödä niitä nyt, koska niissä voi olla multaa... Sitten joku erilainen... Lähden Hurrin, äipän ja Irspen kanssa oikein pitkälle maastolenkille nauttimaan luonnosta.

Millaisen hevosen haluaisit?
Hurrin 14 vuotta nuorempana.

Oletko ennemmän koulu- vai esteratsastaja? miksi?
Tämä asia on muuten muuttunut tässä mun sairastamisen aikana. Ennen olin ehdottomasti esteratsastaja, ehkä siksi, etten koulupuolella ollut kovin hyvä ja esteillä oli niin plajon vauhtia. Nykyään en kuitenkaan tiedä. Koulua mentäessä on upee tunne kun saa ponin kulkemaan oikein, esteillä taas tuntuu kuin lentäisi. Ehkä mä oon nykyään vähän molempia.



Oletko koskaan pelännyt hevosia tai jotain hevosta?
Jep. Arvatkaapa ketä? Hurria. Niin, omaa poniani ennen, kuin se oli oma ponini. En ikinä halunnut mennä sillä tunneilla, koska se oli niin vauhdikas ja hoitaessa välillä vähän uhitteli. Muistan kun se joskus kopautti mua turvalla kypärään, en sen jälkeen uskaltanut enää palata harjaamaan sitä ilman äitiä.

Aijotko suorittaa joskus jonkun hevosalan tutkinnon?
En tiedä vielä, ehkpä.

Oleko oppinnut suhtautumaan eritavalla sairaisiin ihmisiin oman sairautesi myötä?
Vakavasti sairaisiin kyllä, koska tiedän miten kurjilta kovat hoidot tuntuvat ja pystyn jotenkuten samaistumaan heihin.

Ootko joutunut käymään sairastumisen takia psykiatrilla tms.? jos niin minkä takia?
Tämä kysymys on ehkä hieman henkilökohtainen, mutta haluan silti vastata siihen. Kasin keväällä mulla oli selittämättömiä huonoja oloja, ajateltiin että ne johtuvat siitä, että mä olen kokenut niin kovia, että olisin henkiesesti jotenkin rikki tai loppu. Itse kuitenkin tesin, ettei asia ole niin, en ole sitä tyyppiä joka vatvoo menneitä. No, ei mua uskottu vaan passitettiin psykiatrille. Minä suoraansanoen inhosin sitä tyyppiä ja hänen luonaan käyminen oli kaameaa... Huonot olot ei siitä helpottuneet, joten lopulta TAYS:issa tehtiin mulle tähystys ja oikea vaiva selvisi, en tosin enää muista mikä se oli :D
Mä olin siis kokoajan oikeassa, sitä ei tosin ole vieläkään kukaan myöntänyt.

Tiedätko ketään muuta joka sairastaa samaa leukemiaa kuin sinä?
Tiedän yhden nimeltä, mutten ole koskaan nähnyt häntä. Hänkin on tosin jo parantunut tästä leukemiasta, joten tällähetkellä olen osaston ainut lapsi jolla on AML.

Saatko olla osastolla tekemisissä muiden lasten/nuorten kanssa?
En juurikaan, infektioriskin ja alhaisen vastustuskyvyn takia. Tosin ollessani kahdenhengen honeessa, olen tottakai muidenin kanssa tekemisissä.

Saatko yksityisopetusta vai onko teitä oppitunneilla muita?
Kuten jo eräässä aiemmassa kysymyksessä osittain kävikin jo ilmi, saan yksityisopetusta.

Tiedätkö jo milloin pääset jatkamaan "normaalia" elämää?
En :(

Entä onko joskus tuntunut että vaivut epätoivoon? Blogissa vaikutat ainakin tosi positiiviselta!
Helsingissä tuli välillä sellainen olo, että eikö tää jo kohta lopu, mutta muuten ei oikeastaan ole sitä epätoivon tunnetta tullut. Positiivisella asenteella pääsee pitkälle!

Mitä et olisi oppinut ilman vakavaa sairautta?
Sitä, että kaikki ei ole itsestään selvää. Ennen en myöskään arvostanut elmän pienempiä iloja, nykyään arvostan niitä ihan eri tavalla.

Tuntuuko, että olet jäänyt jostain paitsi sairauden takia?
Todellakin! Kaverit kohtaavat tallilla ja koulussa ja saavat uusiakin kavereita, käyvät heppamessuilla ja horseshowssa. Minä vain makaan täällä ja ainoastaan toivon tutustuvani tallilla käyvään porukkaan paremmin, ja vain toivon pääseväni HorseShowhun ja Heppamessuille.

Miten läheisesi ovat suhtautuneet?
Ihan hyvin omasta mielestäni. En oikein osaa tarkemmin vastata...

Ikävin kokemus sairauden aikana?
Varmaankin kaikki sytostaattihoidot ja niistä aiheutuneet pahat olot.

Entä mukavin?
Ehdottomasti kaikki lahjoitukset mitä täältä osastolta oon saanut ja niistä parhaimpana ranneke Särkänniemelle! Sekä varmaan se, että tutustuin Venlaan.

Onko joku suhtautunut sinuun ikävästi sairauden takia!? Esim. Tuijottanut kadulla tms?
Mua on leirillä eräs henkilö haukkunut pojan näköiseksi, vaikkei ollut edes nähnyt mua ilman hiuksia ja muutenkin juoruillut musta, koska en itse ollut paikalla vaan sairaalassa. En tosin ole varma pitääkö se paikkaansa, koska leirillä ollut kaveri tämän mulle kertoi, itse en tosiaan leirillä ollut, joten en ketään ala syyttelemään. On mua myös välillä kaduilla katsottu vähän pidempään, mutta ei varsinaisesti tuijotettu.

onko sulta lähteny hiukset hoitojen takia?/jos niin käytitkö peruukkia tms?
Kyllä lähti, kaikki sellaiset kuvat tässä blogissa, missä mulla on tummat pitkät hiukset, niissä kuvissa on peruukki.

Nyt kun olet terve, pelkäätkö että syöpä vielä uusii, vai katsotko vain eteenpäin, pelkäämättä uusimista?
En pelkää enää uusimista, koska mulle tehtiin luuydinsiirto. Mulla ei siis ole omia soluja enää yhtään, vaan kaikki solut mitä musta löytyy on saksalaisia.

Oletko ollut välillä niin pahassa tilanteessa, ettet ole enään edes "ymmärtänyt" sairautesi takia ympärillä tapahtuvaa, tai et ole vain jaksanut edes avata silmiä vaikka olet ollut "valveilla"?
Olen, kerran. 2011 kun ensimmäisen kerran sairastuin, ensimmäisten hoitojen aikana sairastuin keuhkokuumeeseen ja jouduin teho-osastolle. Siellä olin niin huonossa kunnossa että vain makasin silmät kiinni enkä oikein tiedostanut mitään + että olin hengityslaitteessa.

115. Miten mun kesä meni?

Kesäloma on loppunut ja koulut alkaa. Eikö nyt olisi hyvä hetki istua alas ja miettiä mitä kaikkea sitä onkaan tullut kesän aikana koettua?

Mun kesäloma ei todellakaan ollut sellainen kuin alumperin olin suunnitellut. Mun piti lähteä Islantiin (liput ja hotelli oli varattu), piti mennä leirille Julian kanssa, Iiriksen piti tulla kantavaksi, piti nähdä paljon kavereita ja yökyläilla sekä shoppailla. Ja ennenkaikkea viettää mahtava heppakesä!

Kävi kuitenkin niin ikävästi että leukemia uusi ja suunnattiin melkein koko kesäksi HYKS:iin, jossa tehtiin mulle kantasolusiirto. Kaikki suunnitelmat oli pilalla. Mutta ilman kantasolusiirtoa, mä en enää eläisi. Olisin kuollut. Eli kuitenkin tämä kesä on ehkä ollut paras kaikista, koska minä parannuin. Oikeastihan saan terveen paperit vasta kun on kulunut viisi vuotta eikä tauti ole uusinut, mutta pidän itseäni jo terveenä, koska syöpäsoluja mussa ei enää ole.
Lisäksi oon nähnyt sellaisia sukulaisia, jotka asuvat Helsingin lähellä, enkä näe heita kuin kerran pari vuodessa. Hesan ansiosta näin heitäkin useammin.

Nyt Tampereella ollessani olen päässyt päivittäin ulos nauttimaan vielä kesän lämmöstä. Osastolta olen saanut ilmaisen elämysrannekkeen Särkänniemeen, 40€ lahjakortin, vaatteita ja huivin.

Kesäni on siis mennyt niin hyvin kuin huonostikkin... Henkeni pelastui, tapasin vähän kavereita ja sain mahtavia lahjoja osastolta!

 
Sitten mulla olisi teille lukijoille kysymys: Kiinnostaisiko teitä kysymyspostaus, jossa voisitte kysellä kaikkea sairaudestani ja elämästä sen kanssa? Itse toteuttaisin sellaisen oikein mieluusti. Jos kiinnostusta löytyy, niin kysymyksiä tulemaan! Postaus toetutuu jos kysymyksiä tulee yli 10.

Toivekuvapostauksen seuraava osa tulee varmaan viikonloppuna.

114.Toivekuvat part.1

Tässä tulisi nyt toivekuvien ensimmäinen postaus, kuvatoiveita saa edelleen laittaa minkä tahansa postauksen kommentteihin.

Kuvien laatu meni taas ihan pilalle... voisko joku kertoa mulle ilmasen ja luotettavan sivun mitä kautta voisin nää kuvat ladata? Ja oliko tässä sopivasti vai liikaa kuvia?


113. Toivekuvapostaus

Oon niin monessa blogissa näitä nähnyt, että nyt päätin rohkaistua itsekkin toteuttamaan tämän toivekkuvapostauksen.
Nyt siis rohkeasti kaikki laittelemaan kuvatoiveita kommettiboxiin.

Jos joku ei vielä tiedä ideaa, niin sehän on sellainen, että kirjoitatte kommentteihin mitä haluatte mun kuvaava; esim. Lempiblogi, lempivaate yms. ja mä sitten niitä kuvailen ja laittelen tänne.
Muistakaahan myös, että mä olen sairaalassa, eli myös täällä saan kuvailtua!

112. Ystävyys on kultaa

Tästä päivästä mulla ei oikeastaan ole muuta kerrottavaa, kuin että Julia kävi täällä mua moikkaamassa. Oli niin upeeta ja ihanaa nähdä taas pitkästä aikaa.
Ei haitannut yhtään, etten oikein pystynyt puhumaan, kirjoittelin vihkoon ja muutaman sivun verran tuli siinä juteltua.
Me ei oikeastaan tehty mitään erikoista, juteltiin, istuttiin parvekkeella ja räpsittiin kuvia siinä sivussa.
Aina ei tajua, kuinka tärkee ihminen Julia mulle on, mutta nyt kun ei olla aikoihin nähty, sen taas huomaa. Mulla on sitä jo nyt ikävä, vaikka tunti sitten just nähtiin.

Toivon niin paljon, että Julia pystyy vielä toistekkin tulemaan tänne, vaikka koulut kohta alkavatkin. On vaan saatava sovittua joku viikonloppu, että ehdittäis olemaan yhessä vähän kauemmin. Nyt kun ehdittiin olla yhdessä vain tunnin, se tosin tuntui vaan muutamalta minuutilta.

 

Lisäksi sain tänään uuden paidan, joka näkyy kuvassa. Se on Himokselta ostettu Haloo Helsingin paita. Tykkään!