123. Käsikirjoitukseni Hevoshullun kisaan

Tosiaan, lupasin teille julkaisevani tänne sen Hevoshullun kisaan lähettämäni tarinan, joten olkaa hyvät.

Älä koskaan luovuta

(tositarina)

Elämäni oli täydellistä, minulla oli mailman parhaimmat ystävät ja aivan ihana poni. Kimo connemara - ruuna Aramara Hurrigane. Sen harja oli kämmenen pituinen ja karva valkeaa kuin lumi, seassaan muutamia mustia karvoja. Me valmentauduimme esteillä ja koulussa, kilpailimme hyvällä menestyksellä tallin omissa kilpailuissa, haaveilin salaa pääseväni muuallekkin kilpailemaan, mutta Hurri oli jo 19 vuotias.

Mutta kaikki muuttui kun aloitin seitsemännen luokan. Minä aloin sairastella. Sain flunssan, joka ei meinannut millään parantua. Makasin kotona hieman yli viikon, jonka jälkeen palasin kouluun. En kuitenkaan ollut vieläkään täysin terve, vaan minulla oli edelleen paha yskä.

Eräänä päivänä kotona istuskellessani huomasin niskassani kaksi pientä kyhmyä. Kerroin asiasta heti äidilleni ja päätimme varata ajan lääkärille. Seuraavana päivänä lähdin siis kesken koulupäivän yhdessä äitini kanssa Jämsän Jokilaakson sairaalaan. Siellä valkoisiin vaatteisiin pukeutunut, harmaa hiuksinen sairaanhoitaja mittasi minulta kuumeen, joka näytti yli 38. Hän myös tutki patit ja totesi ne tavallisiksi nestepateiksi. Kuume yllätti minut täysin, sillä oloni oli täysin normaali. Meidät lähetettiin varmuudenvuoksi verikokeisiin.

Labran odotustila oli pieni, se oli tungettu täyteen tuoleja ja melkein jokaisella tuolilla istui ihinen. Suurin osa oli vanhuksia, ties mitä vaivoja heillä oli.

"Mäkinen Emilia!" kuului hetkisen odottelun jälkeen huoneesta, jonka valkoisessa ovessa oli suuri musta kakkonen. Huone oli edessämme olevan käytävän vasemmassa laidassa, viimeisenä. Nousin ja kävelin huoneeseen. Siellä odotti taas yksi valkopukuinen nainen, joka otti minusta muutaman puken verta. Tämän jälkeen saimme lähteä kotiin.

Kotona vain makoilin olohuoneessamme olevalla sinisellä sohvalla ja katselin vaaleita, ruskein kiekuroin koriseltuja tapetteja. Emme kerenneet olla kotona kauaa, kun äidin puhelin soi. Meidän olisi kuulemma heti lähdettävä takaisin sairaalalle tapaamaan lääkäriä.

Lääkäri oli lihava ja kaljuumtuva vanha mies, joka oli pukeutunut farkkuihin, puniaseen puseroon ja lääkärintakkiin. Hän kehotti meitä välittömästi istumaan, joten minä istahdin vihreälle potilasvuoteelle ja äiti vieressä olevalle puiselle tuolille.

"Asia on nyt niin, että tyttärellänne epäillään leukemiaa", lääkäri pudotti pommin suoraan niskaamme. En muista siitä juuri enempää, olin kai niin shokissa. Muistan kuitenkin, että lääkäri lähetti meidät TAYS: iin Tampereelle. Sinne oli lähdettävä välittömästi.

Palasimme siis kotiimme, punaiseen omakotitaloon ja kerroimme isälle. Kaikki olivat järkyttyneitä. Minä pelkäsin kokoajan kuolevani, koska tiesin vain leukemian olevan syöpä. Päässäni pyöri miljoonia ajatuksia; mitä jos nyt kuolen? Mitä Hurrille sitten käy? Mitä minulle sairaalassa tehdään? Eikä kukaan osannut vastata näihin kysymyksiin.

TAYS oli valtava, siis aivan valtava paikka. Rakennuksia oli monia, kaikki valkoisia. Me menimme lyhyeen, kolmikerroksiseen siipeen jonkin matkan päässä pääovista. Se oli lastensairaala. Hissillä kuljimme kolmanteen kerrokseen. Siellä oli kukkasin koristeltu ovi, jossa luki isoin mustin kirjaimin Lastenosasto 6.

Osasto oli vain pitkä suora käytävä, jonka vasen puoli oli täynnä ovia potilashuoneisiin ja oikealta löytyi naulakot, leikkihuone, keittiö ja hoitajien huone. Me kävelimme melkein käytävän päähän, hoitajien huoneelle. Esittelimme itsemme. Elina, Emilia ja Mikko. Eräs hoitajista tuli luoksemme ja esitteli itsensä Sofiaksi. Hän oli lyhyt, suunnilleen minun pituiseni ja minä olen vain 155cm pitkä. Hänellä oli pitkät vaaleat hiukset poninhänällä ja yllään tummansiniset vaatteet, kuten kaikilla muillakin hoitajilla.

Sofia kertoi olevansa minun omahoitajani ja esitteli meille osastoa. Keittiö oli täynnä vaikka mitä herkkuja, löytyi sipsejä, popcprneja, pizzoja, hampurilaisia, monia erilaisia muroja ja vaikka mitä. Leikkihuoneessa oli TV, kirjahylly pikkulpasien kokoa oleva pöytä, sekä hurjasti leuja ja lautapelejä. Leikkihuoneesta pääsi vanhempainhuoneeseen. Siellä oli pikkuinen keittiö, kaksi vihreää nojatuolia sekä ruokapöytä. Tämän esittelyn jälkeen meidät ohjattiin yhteen potilashuoneista. Huoneeseen numero seitsemän. Heti oven avattua oli vasemmalla valkoinen sänky, jonka vieressä sängyn ja valtavan ikkunan välissä siis, oli pöytä. Pöydässä oli myös punainen nappula hoitajan kutsumista varten. Sänkyä vastapäätä olevassa seinässä oli TV, ja lattialla muutama tuoli, sekä keinutuoli. Sängyn toisella puolella oli kaappeja ja TV: seinän viereisessä seinässä oli ovi vessaan. Vessa oli pieni, pienempi kuin koskaan näkemäni. Se oi suurinpiirtein huoltoaseman vessakopin kokoinen ja sinne oli tungettu myös suihku.

Ensimmäisestä sairaalajaksostani en muista juuri muuta. Muutaman päivän kuluessa minulle asennettiin rintaan keskuslaskimokatetri, josta minulle tiputettaisiin kaikki lääkket. Ensimmäinen sytostaattikuuri alkoi ja samalla vointini heikkeni todella äkisti. Minulle jouduttiin antamaan lisähappea, mutta se ei riittänyt. Minut siirrettiin enimmäiseen kerrokseen lasten teholle. Siellä sain paineistettua lisähappea vain muutaman tunnin, mutta koska menin edelleen huonommaksi, minut siirrettiin aikuisten teho - osastolle.

Muistan maanneeni vihreällä kapealle sängyllä keskellä suurta huonetta hurisevassa hengityskoneessa. Huoneen seinillä oli kaappeja, jotka oivat täynnä kaikenmailan laitteita. Muuta en muista. Yhden yön kuluttua minut siirrettiin taas lasten teholle, jossa oli viikon ja sitten takaisin omalle osasolleni. Toivuin keuhkokuumeesta ja sutostaateista kuukaudessa ja pääsin kotiin.

Kotona kävin ratsatsamassa jokaisena päivänä. Välillä kävin maastossa, mutta yleensä menin kentällä. Hypätä en voinut, en myöskään saanut ratsastaa maneesissa, mennä talliin tai hoitaa hevosta. En saanut meenä mihinkään julksiin tiloihin. Tämä johtui siitä, että sytostaatit laskivat vastustuskykyni olemattomiin.

Tällätavoin kului puolivuotta, olin viikon sytostaateilla, pääsin kotiin. Olin kotna noin viikon ja ratsastin Hurrilla päivittäin, sitten minulle nousi kuume ja palasimme sairaalaan, olimme siellä pariviikkoa, pääsimme kotiin. Olimme kotona viikon, kävin taas ratsastamassa ja sitten lähdimme syotsaateille, tulimme kotiin jne.

Kesäloman alussa olivat hoitoni ohi ja sain alkaa viettää normaalimpaa elämää. Rajoitteita alettiin purkaa hiljalleen. Samalla keksimme äidin kanssa hankkia ylläpitoponin. Kävimme katsomasta erästä rautiasta tammaa, se oli seitsemän vuotias hannover, mutta osaamiseltaan neljävuotiaan tasolla. Kokoa sillä oli valtavsti ja tunsin itseni todella pienksi sen valavissa askeleissa, lisäksi se tykkäsi pukitella. Ei se ollut miedän tyyppiämme.

Sitten kuulimme ratsastuksenopettajaltamme Annilta connemara Iiriksestä. Soitimme omistajille ja sovimme koeratsastuksesta.

Ihastuimme Iirikseen heti kun näimme sen. Sillä oli siro pää, lähes musta pitkä harja ja häntä, jalatkin olivat lähes mustat. Muuten se oli harmaanvalkea. Sen ruskeissa suurissa silmissä oli ystävällinen katse. Ikää tammalla oli kahdeksan vuotta.

Minä ratsastin sillä ensin ja ponin omistaja, luioikäinen pitkä ja vaalea tyttö neuvoi minua. Iiris oli kuin unelma, se totteli kaikkia apuja, sen ravi oli taivaallisen pehmeää, samoin laukka, vaikka se olikin vaikea nostaa.

Sitten äiti ratsasti tamman, hänkin ihastui siihen.

Iiris saapui Aramaraan, tallille jossa Hurrikin asui ensimmäinen kesäkuuta 2012. Kesloma oli täydellistä aikaa. Ratsatin Iiriksellä päivittäin, Hurri oli leiriläisten käytössä, niinkuin joka vuosi. Me kehityimme ratsukkona, veimme Iiristä hurjasti eteenpäin. Sen kunto kasvoi, se sai lihaksia ja oppi uusia asioita. Iiriksen kanssa hyppäsin ensimmäistä kertaa 80cm esteitä ja vaikka kaikki ei aina sujunut kuin tanssi, oli kesä unelmieni aikaa.

Syksyn koittaessa me ostimme tamman ja minä aloitin kahdeksannen luokan. Samalla laidunkausi päättyi ja ihana halinanalle ponimme muuttui täysin. Se pukitteli, hyppi takajaloilleen ja riehui ratsastaessa. Melkein jokainen ratsastuskerta päätyi siihen, että makasin maassa ja kiipsein sinnikkäästi uudelleen selkään. Me emme kuitenkaan luovuttaneet. Aloimme juoksuttaa tamman ennen ratsastusta, jotta se saisi purkaa ylimmät virtansa. Se auttoi ja poni alkoi rauhoittua.

Syksyllä tallilla järjestettiin myös estekipailut. Äiti osallistui Iiriksellä 60cm luokkaan ja minä starttasin Hurrilla elämäni ensimmäisen 80c. Kumpikaan ei sijoittunut, mutta tyytyväisiä poneihin olimme.

Elämä jatkoi normaalia kuluaan aina kahdeksannen luokan kevääseen saakka.

Silloin saimme kuulla järkyttäviä uutisia erään sairauteni kontrollikäynnin jälkeen. Syöpä oli uusinut. Ensimmäinen reaktio oli jälleen, kuolenko minä. Palasimme TAYS: iin, jossa sain kaksi kovaa sytostaattikuuria. Sitten lähdimme Helsinkiin HYKS:iin kantasolusiirtoon, jonka jälkeen olisin täysin terve.

Täällä minä olen nyt, Helsingissä toipumassa kantasolusiirrosta ja kirjoittamassa tätä tarinaa.

LOPPU.