142. Prinsessalle

 Prinsessalle


”Keinutan, kuuntelen
sut suojaan peittelen.
Keinutan, myöhä on
jo kuulen aallokon.

Ethän pelkää pimeää
siel on monta kynttilää.
Ja viimein sun matkaan
ei pääse saattajatkaan.

Yötä vasten vaikka lähdet
jatka vain vaikka on
se suuri tuntematon.
Kohti valkeata rantaa
laivaan mun laulujen
sä kuljet tietäen.

Ettet pelkää enempää
siel on monta kynttilää.
Ja viimein sun matkaan
ei pääse saattajatkaan.

Ethän pelkää pimeää
siel on monta kynttilää.
Nuku vain jos väsyttää
vielä valvon vierellä.

Ja viimein sun matkaan
ei pääse saattajatkaan.
Ja lohtu on mulle
että siellä on kaikki sulle.”
Johanna Kurkela

Rakkaalle tyttärelleni

Emilia Maria Kaarina Mäkinen

18.12.1998-22.9.2013

141. Kännykän tyhjennystä

Eka kerta, kun ikinä tällaisen postauksen teen, joten kertokaahan mielipiteenne. Kuvia ei ole nyt paljoa, mutta eniköhän jatkossa saada enemmän, nyt ei julkaisukelpoisia ollut muita. Ja kuvat on vähän sekalaisessa järkässä, mutta älkää pahastuko :)

1.Vikoja viikkoja kasilla ollessani, tehtiin leivonnassa "hyviä" rieskoja Kiian kanssa.

2&4 Käytiin Hurrin kanssa Kaipolassa ft. Julia

3. Issikka maastossa vähän ennen Hesaan lähtöä

 

1. Hurrigane laitumella 2012

2. Ähkypotilas kun tunnit alkoi ennen kun leukemia uusi

3. Ähkypotilas ulkoilee

 

4. Edeustuskuvaa ekan uusimissytkyn jälkeen

 

 

 

1. Iiriksen koeratsastus...

2. Joku pääkuva toissakesältä

3. Pakollinen yhteiskuva viime talvena

4. Ekaa kertaa ohjasajoo viime talvena

 

 

1. Mun ja Kiian herkullinen taikina joskus leivonnassa

2. TAYS:in terveyslihis 2012

3. Mää ja Juliaaa uusimisen jälkeen

4. Tallille lähössä uusimisen jälkeen

140. Kuumeessa yhä vain

Muutamaan päivään ei ole taas tullut mitään postailtua, koska mulla ei yksinkertaisesti ole mitään mistä kirjoittaa. Makaan sängyssä kuumeessa. En tee mitään muuta, kuin ole koneella. CRP on 103 ja kuume on korkeimmillaan ollut 38.5...
Todellakin siis kehitin itselleni jonkun infektion, no se tosin oli ihan odotettavissa. Antibiootteja on vähän lisätty, joten eiköhän tää tästä kohta alkaisi helpottamaan. Kauhistuttaa vaan vähän, kun huomenna pitäisi alkaa ottamaan se hyljintälääke suunkautta ihan vakituisesti ja se aiheuttaa huonoo - oloa. En kovin mielelläni tätä mun oloa enitsestään pahentaisi juuri nyt. Mutta kai se on pakko ottaa vaikka sitten väkisin ja yrjökupin kanssa, jos täältä joskus pois haluan.
Syöminen multa jo muuten onnistuu aika hyvin. Muutaman päivän aikana oon syönyt melkein kokonaisen pizzan. Siitä on vähän aikaa, mutta arvatkaa vaan kuinka hyvää se oli! Ja karkkiakin oon syönyt. En vaan saa syödä karkkia kovin paljon, koska siinä on niin paljon sokeria, eikä mun suolistossa ole niitä entsyymejä, jotka sitä pilkkoo tarpeeksi. Lisäksi on mennyt nakkia, lihapullia, makaroonia yms. erittäin terveellistä ruokaa. Mutta hei, pääasia että edes jotain syön.
Kotona voikin olla sitten vähän vaikempaa keksiä syötävää, koska mulla on aika mojovat rajoitukset syömisen suhteen tällähetkellä. Voisinpa kertoa ne teillekkin:
- Marjat pitää keittää ennen syömistä
- Kaiken on oltava laktoositonta
- Ei tuore- tai homejuustoja
- Ei graavi- tai kylmäsavulohta yms.
- Ei salaattia
- Ei mittän hedelmiä, joita ei voi kuoria
- Vihannekset pitää keittää
Ja on niitä kai enemmänkin, mutta en muista muita. Mitkään rajoitteet ei onneksi ole pysyviä ja johtuvat ihan vain sitä kantasolusiirrosta...

Päivä 1: Ensimmäinen hevonen, jolla ratsastin

Päivä 2: Ensimmäinen hevonen, jolta putosin

Päivä 3: Ensimmäinen hevonen, jolla ylitin esteen

Päivä 4: Hevonen, jolla en kauheasti haluaisi mennä
- En keksi tähän ketään, koska vastaan ei ole koskaan tullut sellaista hevosta, kenellä en tykkäsisi ratsastaa.

Päivä 5: Hulluin hevonen, jolla olen ratsastanut

Kuvat ei halua suurentua... sorry. Mutta juu, Iiris on kyllä kirjaimellisesti hulluin hevonen kenen selässä olen ollut. Mutta silti kakisista paras! Ainakin yleensä...
 

Päivä 6: Kiltein hevonen, jolla olen ratsastanut

Aivan ehdottomasti Lennart! Se on sellainen jokatytön unelmaponi, kiltti ja taitava ja kuulianinen ja kaikkea!
 

Päivä 7: Hirvein hevonen, jolla olen ratsastanut

Päivä 8: Hevonen, jonka selkään haluaisin vielä päästä

Päivä 9: Ensimmäinen lempiponi

Päivä 10: Hevonen, jolla en ole mennyt, mutta haluaisin mennä

Päivä 11: Hevonen, jonka kanssa olen kehittynyt eniten

Päivä 12: Uusin hevostuttavuus

Päivä 13: Hevonen, jolla olen hypännyt isoimman esteeni

Päivä 14: Hevonen, jolla on ollut onnistunein tunti

Päivä 15: Hevonen, jolta olen tippunut pahiten

Päivä 16: Yritteliäin hevonen, jolla olen ratsastanut

Päivä 17: Hauskin hevonen, jolla olen ratsastanut

Päivä 18: Hevonen, jolla on ihanimmat askeleet

Päivä 19: Vaikuttavin hevonen

Päivä 20: Pienin hevonen, jolla olen ratsastanut

Päivä 21: Suurin hevonen, jolla olen ratsastanut

Päivä 22: Itseppäisin hevonen, jolla olen ratsastanut

Päivä 23: Hevonen, jonka haluaisin omaksi

Päivä 24: Elämäni tärkein hevonen

139. Ja antibioottia pukkaa

Eilen en jaksanut tulla laittamaan sitä kuvaa, joten tämän postauksen loppuun saatte niitä kaksi. Eilen oli tosiaan muutenkin vähän huonompi päivä. Illalla mulle nousi kuume ja korkeimmillaan se oli 38.5 jonka jälkeen se laski kokonaan pois, kiitos panadolin.
Jonkun Infektion onnistuin siis itselleni kehittämään, sillä tämän aamuisissa labroissa CRP eli tulehdusarvo oli muistaakseni 21, kun terveenä se on alle 10. No, lääkäri määräsi sitten mulle sellaista keltaista antibioottia, mikä annetaan suoneen kolmekertaa päivässä. Katetrissa on muuten se hyvä puoli, että kaikki antibiootitkin voi laittaa sitäkautta, eikä tarvitse napsia pillereitä. Pillerit ei nimittäin ole mitään mun suurinta herkkua!
Tänään mulla on ollut jo pirteempi olo, en kuitenkaan ole tehnyt mitään kummempia. Antibioottien takia mulla ei nyt ole niitä pitkiä nestetaukoja, joten viikonloppuna en ole menossa kotiinkaan päin käymään. Blaah... Oon nyt tänään ja eilen ja muinakin päivinä viihdyttänyt itseäni katselemalla netflixistä Buffy vampyyrintappajaa ja voi että kun osaa olla sarja koukuttava. Se on melkein yhtä hyvä kuin True Blood! Mutta vain melkein...

Päivä 1: Ensimmäinen hevonen, jolla ratsastin

Päivä 2: Ensimmäinen hevonen, jolta putosin

Kukas muukaan kuin oma sikaileva hevoseni vuonna 2009....?

 

Päivä 3: Ensimmäinen hevonen, jolla ylitin esteen

Connemaratamma Aramara Jessica

 

Päivä 4: Hevonen, jolla en kauheasti haluaisi mennä

Päivä 5: Hulluin hevonen, jolla olen ratsastanut

Päivä 6: Kiltein hevonen, jolla olen ratsastanut

Päivä 7: Hirvein hevonen, jolla olen ratsastanut

Päivä 8: Hevonen, jonka selkään haluaisin vielä päästä

Päivä 9: Ensimmäinen lempiponi

Päivä 10: Hevonen, jolla en ole mennyt, mutta haluaisin mennä

Päivä 11: Hevonen, jonka kanssa olen kehittynyt eniten

Päivä 12: Uusin hevostuttavuus

Päivä 13: Hevonen, jolla olen hypännyt isoimman esteeni

Päivä 14: Hevonen, jolla on ollut onnistunein tunti

Päivä 15: Hevonen, jolta olen tippunut pahiten

Päivä 16: Yritteliäin hevonen, jolla olen ratsastanut

Päivä 17: Hauskin hevonen, jolla olen ratsastanut

Päivä 18: Hevonen, jolla on ihanimmat askeleet

Päivä 19: Vaikuttavin hevonen

Päivä 20: Pienin hevonen, jolla olen ratsastanut

Päivä 21: Suurin hevonen, jolla olen ratsastanut

Päivä 22: Itseppäisin hevonen, jolla olen ratsastanut

Päivä 23: Hevonen, jonka haluaisin omaksi

Päivä 24: Elämäni tärkein hevonen

138. Ylläripylläri kuulumisii

Mulla alkaa olla pieniä vaikeuksia tossa otsikon keksimisessä, kun en täällä sairaalassa oikein mitään tee...
Eilen otin tosiaan sen sandimonin suunkautta aamulla, mutta siihen se sitten jäi. Mulle tuli siitä tosi huono - olo ja olin koko päivän muutenki kauheen väsynyt. Illalla en sitä pahuksen lääkettä sitten saanut menee suunkautta, enkä myöskään tänään. Veikkaan, että mulle jäi siellä Hesassa joku "trauma" siitä lääkkesstä, jonka takia se on nyt vaikeempi ottaa. Uskon kumminkin, että tän viikon aikana se alkaa mennä, ainakin mä aion yrittää jos vaan pystyn!

Tänään aamupäivän oli kanssa aika väsynyt olo, mutta tässä iltaa kohden on parantunut huimasti. Nesteuakoa en tosin ole nyt jaksanut/viitisnyt pitää, mutta ehkä mä huomenna vaivaudun tonne pihalle vähän kattelmaan taas mailman menoa.
Oon siis tänään lukenut Julialta lainaamani kirjan; Harmaata Valoa loppuun ja aloittanut lukemaan sellaista kirjaa kuin Kallis kotimaa, sekä tietysti ollut koneella.

Ja taas kerran: K I I T O S kivoista kommenteistanne tohon edelliseen postaukseen, ootte ihania <3

 

Päivä 1: Ensimmäinen hevonen, jolla ratsastin

Shettis tamma Husana Aramaralla :3 ja taustalla tähden hemaiseva peppu

 



Päivä 2: Ensimmäinen hevonen, jolta putosin

Päivä 3: Ensimmäinen hevonen, jolla ylitin esteen

Päivä 4: Hevonen, jolla en kauheasti haluaisi mennä

Päivä 5: Hulluin hevonen, jolla olen ratsastanut

Päivä 6: Kiltein hevonen, jolla olen ratsastanut

Päivä 7: Hirvein hevonen, jolla olen ratsastanut

Päivä 8: Hevonen, jonka selkään haluaisin vielä päästä

Päivä 9: Ensimmäinen lempiponi

Päivä 10: Hevonen, jolla en ole mennyt, mutta haluaisin mennä

Päivä 11: Hevonen, jonka kanssa olen kehittynyt eniten

Päivä 12: Uusin hevostuttavuus

Päivä 13: Hevonen, jolla olen hypännyt isoimman esteeni

Päivä 14: Hevonen, jolla on ollut onnistunein tunti

Päivä 15: Hevonen, jolta olen tippunut pahiten

Päivä 16: Yritteliäin hevonen, jolla olen ratsastanut

Päivä 17: Hauskin hevonen, jolla olen ratsastanut

Päivä 18: Hevonen, jolla on ihanimmat askeleet

Päivä 19: Vaikuttavin hevonen

Päivä 20: Pienin hevonen, jolla olen ratsastanut

Päivä 21: Suurin hevonen, jolla olen ratsastanut

Päivä 22: Itseppäisin hevonen, jolla olen ratsastanut

Päivä 23: Hevonen, jonka haluaisin omaksi

Päivä 24: Elämäni tärkein hevonen

137. Ulkopuolella kaikesta...

 

Tiedättekö, miltä se tuntuu, kun kokee olevansa aina ulkopuolinen?

 

Mulle se tunne on tullut aivan liian tutuksi sen jälkeen, kun tämä leukemia talvella uusi. Saan jatkuvasti lukea blogeista ja Facebookista, kuinka muut pitävät hauskaa ystäviensä kanssa, käyvät koulua ja tekevät muita täysin normaaleja asioita. Uskokaa tai älkää, mutta se tuntuu todella pahalta. Ei, en tarkoita että mielestäni porukka ei saisi pitää hauskaa ja kirjoittaa siitä. Tarkoitan sitä, että minusta vain tuntuu pahalta lukea siitä, koska itse jään kaikesta siitä ulkopuolelle.

 

Haluaisin, että joku soittaisi mulle ja kysyisi, pääseekö meille kun olen kotona, tai pääseekö kanssani tallille. Olisi ihanaa, jos multa tultaisiin Facebookissa kysymään kuulumisia tai ihan muutenvaan juttelemaan. Mitään noista asioista ei kuitenkaan tapahdu, enkä tiedä tuleeko tapahtumaan. Mietin usein, mistä se johtuu, ettei mulla ole kavereita enää. Voiko se oikeasti johtua siitä, että olen niin paljon sairaalassa?

 

Mä olen ihan sama ihminen kuin aina ennenkin, mulla ei vaan ole enää hiuksia, enkä saa vuoteen mennä julkisiin tiloihin. Sen takia mä jään kaikesta ulkopuolelle. Mua ei ole ikinä pyydetty mukaan mihinkään, ei edes silloin kun olin terve. Pari kertaa olen käynyt toisella tallilla kuvaamassa, mutta siinä kaikki...

Tällä hetkellä musta tuntuu, että Julia on mun ainoo ystävä. Ainoo, joka hyväksyy mut sellasena kun oon ja ainoo, jota ei kiinnosta se, että oon niin paljon sairaalassa.

 

Tiedän, että voisin itsekkin mennä juttelemaan ihmisille Facebookissa. Se ei kuitenkaan oo niin helppoa, mietin vaan kiinnostaako sitä ihmistä oikeesti jutella mulle vai onko se siellä koneen ääressä silleen "Lopettais jo ton selityksen..". Musta olis ihanaa, jos joku oikeesti haluais olla mun kaveri, tutustua muhun ja olla mun kanssa siitä huolimatta, että mä oon sairaalassa.

Enhän mä toki tiedä, mitä musta ajatellaan, mutta musta tuntuu ihan liian usein siltä, ettei ketään oikeestaan kiinnosta olla mun kaveri. Tallilla oon aina yksin, ellei Julia oo siellä. Se tosin johtuu varmaan siitä, että oon tallilla aina silloin, kun muut ovat koulussa.

 

Pahoitteluni että postaan tänään jo kolmannen kerran, mutta mun oli ihan pakko päästä kirjoittamaan mun olosta jonnekkin, ja musta tää blogi oli siihen oikee paikka.



136. Kysymys teille lukijat

Päivä 1: Ensimmäinen hevonen, jolla ratsastin

Päivä 2: Ensimmäinen hevonen, jolta putosin

Päivä 3: Ensimmäinen hevonen, jolla ylitin esteen

Päivä 4: Hevonen, jolla en kauheasti haluaisi mennä

Päivä 5: Hulluin hevonen, jolla olen ratsastanut

Päivä 6: Kiltein hevonen, jolla olen ratsastanut

Päivä 7: Hirvein hevonen, jolla olen ratsastanut

Päivä 8: Hevonen, jonka selkään haluaisin vielä päästä

Päivä 9: Ensimmäinen lempiponi

Päivä 10: Hevonen, jolla en ole mennyt, mutta haluaisin mennä

Päivä 11: Hevonen, jonka kanssa olen kehittynyt eniten

Päivä 12: Uusin hevostuttavuus

Päivä 13: Hevonen, jolla olen hypännyt isoimman esteeni

Päivä 14: Hevonen, jolla on ollut onnistunein tunti

Päivä 15: Hevonen, jolta olen tippunut pahiten

Päivä 16: Yritteliäin hevonen, jolla olen ratsastanut

Päivä 17: Hauskin hevonen, jolla olen ratsastanut

Päivä 18: Hevonen, jolla on ihanimmat askeleet

Päivä 19: Vaikuttavin hevonen

Päivä 20: Pienin hevonen, jolla olen ratsastanut

Päivä 21: Suurin hevonen, jolla olen ratsastanut

Päivä 22: Itseppäisin hevonen, jolla olen ratsastanut

Päivä 23: Hevonen, jonka haluaisin omaksi

Päivä 24: Elämäni tärkein hevonen

 

Pongasin tuollaisen haasteen eräästä blogista googlea selaillessani. Haluaisittekos te, että tuon toteutan? Itse innostuin heti, mutta ajattelin kysellä vähän teiltä lukijoiltakin. Ja olisiko teistä mukavampaa, että tekisin koko höskän yhteen postaukseen, vai että joka päivä tulee tuollainen "Päivä numero...." jutska?

135. Super onnellinen omistaja!

Heippa! Viime viikonloppu oli kerrassaan mahtava. Lauantaina olin Julian kanssa tallilla ja hypeltiin Iiriksen kanssa vähän esteitä. Mä kävelin taas maastossa alkukäynnit, jotka eivät sujuneet yhtä hyvin kuin viimeksi. Nyt jokaisessa puskassa vaani pieniä Iiriksiä syövä mörkö.
No, selvittiin elossa kentälle ja Julia kiipesi sitten selkään. Iiris liikkui alusta asti tosi kivan näköisesti eteenpäin niin laukassa kuin ravissakin. Yleensä hypätessä se on ollut vähän tahmea, mutta nyt se hyppäsi oikein hienosti ja ihan omalla moottorilla. Johtui todennäköisesti siitä, että sillä ei oo aikoihin hypelty yhtään.
Julian hyppelyn jälkeen kiipustin itse taas selkään ja hyppäsin muutaman kerran Iiriksellä ihan pikkuisen esteen, ehkä 20cm korkean. Oli mukavaa päästä itsekin vähän hyppäämään, vaikka yhtään isompaa ei mun kunnolla olisi voinut mennä. Tein sitten ponin kanssa loppuravit ja hyvin liikkui edelleen eteen. Upea Iiris!




Eilen oli sitten Aramaralla seurakisat, joissa Julia minun hullusta ideastani johtuen hyppäsi Iiriksellä 60cm luokan. Olen kyllä aivan mielettömän ylpeä ponista, koska ekat kisat missä se ei sekoillut yhtään verkassa. Julian mukaan Iiris oli ollut verkassa tosi reipas ja hypännytkin hyvin.
Radalla Iiris kuitenkin oli taas niin hidas kuin vain voi olla.. Sitä sai ihan tosissaan ratsastaa eteen, mutta kaikista esteistä se hyppäsi hienosti yli ja tuli puhdas rata, mikä meillä oli tavoitteena.
Lisäksi, koska arvostelu oli A1.0 sai Iiris sinivalkoisen ruusukkeen, jota se ei olisi kyllä millään muulla arvostelulla saanut :D





Mitään muuta ihmeellistä tässä ei sitten oikeastaan olekkaan tapahtunut... Paitsi se, että äsken otin hyljintäestolääkkeeni suunkautta! Se on sitten taas yksi valtaisa askel kohti kotia, koska tuo lääke on se ainoa tekijä syömisen lisäksi mikä mua täällä pitelee.
Enköhän mä tässä kuussa tästä talosta poistu!

134. True koulutuupparit

Toissapäivänä mulla oli taas kotiloma, joten eikun vaan tallille ratsastamaan. Oli taas aivan huippupäivä, kiitos kananugetti Iiriksen.
Laitumelta hakiessa neiti tuli melkein ravissa vastaan, oikein lupaava alku. Hoitaessa sain kokoajan olla kiskomassa sitä pois jostain ruohotupsuilta. Iiris ei tuntunut millään käsittävän, että se ei voi kokoajan olla syömässä.

Alkukäynnit kävin kävelemässä tiellä ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, Iiris osasi siellä käyttäytyä. Yleensä käyntikin on sen kanssa pelkkää tanssahtelua, mutta nytpä me käveltiin ihan rauhassa. Hieno poni! Ainoa pelottava asia oli kyltti... Mutta ei tamma sitäkään kytännyt kuin pienen hetken.



Kentällä sitten tuuppailtiin koulua, pääasiassa pyörittiin ympyröillä. Aluksi työstettiin käyntiä molempiin suuntiin hetki. Iiris tuntui heti aluksi aika hitaalta pohkeelle, joten sitä sai olla vähänväliä muistuttelemassa siitä, että nyt pitäisi edetä.
Ravissakin aluksi pyrin vain siihen, että liikutaan tarpeeksi reippaasti eteenpäin. Tehtiin vähän myös kokoamisia ja lisäyksiä. Kokoaminen sujuu Iirikseltä nykyään tosi hyvin, mutta tuon pidennyksen kanssa saa tehdä vielä töitä. Sitäkin kuitenkin saatiin yksi hyvä pätkä irtoamaan.
Käveltiin vähän ja ruvettiin treenailemaan väistöjä. Oikealle väistätin vasemmalla pohkeella, joka oli Iirikselle hankalampaa, sillä se on vasemmalle aivan tolkuttoman jäykkä. Ihan hyviä väistöjä sieltä kuitenkin irtosi ja olin tyytyväinen poniini. Vasemmalle väistöt sitten onnistuivatkin paljon paremmin.



Laukkaa otettiin ympyrällä molempiin suuntiin, muttei tehty mitään ihmeellistä tehtävää. Enemmänkin haettiin taas sitä eteenpäin pyrkivyyttä. On muuten pakko kehua, miten sen ponin laukka on kehittynyt tässä vuoden aikana! Nyt sen laukka on sellaista tarmokasta ja sen nostaminen on helppoa. Iiriksen tullessa meille, laukan kanssa oli paljon enemmän ongelmia.

Ratsastuksen jälkeen Iiris oli jotenkin ihana, kun sitä alkoi kamalasti kutittamaan kyljestä, eikä raukka ylettynyt ite raaputtamaan. Minä sitten raaputin sitä kylkeä, ja poni tykkäsi ilmeisesti aika paljon siitä, koska se olisi kovasti itse sitten rapsuttanut mun kylkeä samalla. Sillä tavalla siis, miten hevoset rapsuttavat toisiaan. Kävi kieltämättä Iiristä sääliksi, kun toinen olisi halunnut olla kiltti ja mä jouduin sitä sitten kieltämään. On ne hevosen hampaat vaan senverran kovat, ettei kiitos mun kylkiä tarvitse rapsutella niillä...



Huomenna mennään Julian kanssa vähän hyppäämään Iiriksellä. Tai no, Julia sillä varmaan enemmän hyppää, mutta aion mäkin muutaman hypyn... Ja sunnuntaina olisi sitten heillä ohjelmassa estekisat ihan tuolla omalla tallilla luokassa 60cm. Arvostelu oli muistaakseni se A10 tai miten se kirjotetaankaan, eli kaikki puhtaat radat sijoittuu tai jotain? Pidetään siis sormet ja varpaat pystyssä, että Iiris osaa käyttäytyä!

133. Hurri & Iiris - Yö & Päivä

Siinä missä Hurri muistuttaa rakenteensa ja ulkonäkönsä puolesta enemmän hevosta, tuo Iiris toisinaan mieleen laaman, mutta useimmiten kuitenkin ihan tavallisen ponin.

Kyllä, otsikkoon viitaten ponini todellakin ovat keskenään kuin yö ja päivä, jonka vuoksi ajattelinkin kaksikon eroavaisuuksille tehdä ihan oman postauksen. Tämä postaus saa myös toimia uusien lukijoiden tietolähteenä ponien tarkempaan luonteeseen.

Iiris on utelias ja sitä kiinnostaa mitä sen ympärillä tapahtuu, kun taas Hurri yleensä vain seisoo ja näyttää siltä, ettei sitä voisi vähempää kiinnostaa. Karsinassa Iiris on se, jota kiinnostaa millä harjalla sitä milloinkin harjataan ja missä sen hoitaja milloinkin liikkuu (silloin kun ponilla on hyvä päivä). Hurri sensijaan yleensä joko vain seisoo kyllästyneenä paikoillaan, tai kuopii lattiiaan reikää, jotta pääsisi kaivautumaan kiinaan.
Ulkona liikuttaessa on vähän sama juttu, tamma tutkii ja tuijottaa aivan kaikkea mitä eteen sattuu ja on myös valmis hyppäämään puuhun, jos jokin asia on liian pelottava. Vanha pappa sensijaan ei korvaansa lotkauta, vaikka mitä tapahtuisi. Tästä hyvänä esimerkkinä voisin kertoa, että kun joskus kauan sitten olin Hurrilla tunnilla, maneesissa pamahti lamppu rikki. Muut ponit säikähtivät ääntä, Hurri heilautti korvaansa...



Ratsastaessa Hurria saa aina, ihan joka kerta pidättää enemmän kuin viisi kertaa, ettei sen meno ole ihan päätöntä kaahotusta. Hurria joutuu ratsastamaan ihan tosissaan, jos sen haluaa peräänantoon, eikä se oikein mitään muutakaan haluaisi ilmaiseksi tehdä. Varsinkaan hidastaa vauhtia.
Iiristä taas saa aina ratsastaa eteen, ellei sitten olla maastossa tai pellolla. Iiriksen saa helpommin ratsastettua pyöreään mutoon, koska se ottaa takajalkansa alleen mieluummin kuin Hurrigane.
Esteillä on vähän sama juttu, Hurri painaa menemään minkä jaloistaan pääsee, mutta Iiristä saa aina olla tuuppaamassa eteenpäin.
Maastossa osat sitten vaihtuvatkin toisinpäin. Siinä missä Hurrilla voi tiellä mennä vaikka pelkällä riimulla, on Iiriksen kanssa maastoiltava aina satulan ja suitsien kanssa. Ruunamme on maastovarma ja luotettava kaikissa tilanteissa, joissa ei esiinny lehmiä. Tammamme taas saa hepuleita milloin mistäkin ja nauttii kovasti pukittelusta ja muustakin maastossa harrastettavasta riehunnasta.

Hurri - Iiris

Nakki - Nugetti

Reipas - Hidas

Maastovarma - Hullu

Esteponi - Kouluponi

Vaha - Nuori

Pissis - Kovis

 

Laulun sanat, jotka kuvaavat Hurria:

No more mister nice guy, you suck.

No more, mister clean,

no more mister nice guy

They say,

He´s sick

He´s obscene

 

Laulun sanat, jotka kuvaavat Iiristä:

"Jos sä luulet että kesyttää, voit vapaan sielun

et taida ihan käsittää, se ei oo tie mun.

Mut mä tiedän ettet sinäkään,

tottunut oo häviämään.

No, tapellaan vaan

ja mitataan mies

No tapellaan vaan,

se on sun ties..."

 



Vielä muutama hauska(hko) ero...

♠ Hurri kiertää ainka kaikki lätäköt, kun taas Iiris loiskuttelee suoraan läpi

♠ Laitumella Iiris viihtyy paremmin heppakamujen seurassa kuin Hurri

♠ Tunneilla se on kuitenkin Hurri, joka voi olla lähellä muita hevosia, Iiris alkaa vain lumia

♠ Kameran nähdessään Iiris laittaa heti korvat höröön, mutta Hurri alkaa luimistella

♠ Kisoissa Iiris on aina verkassa ihan seko ja radalla laiska, Hurrilla se taas menee vähän päinvastoin,että verkassa se on rento ja radalla räjähtää...

132. Voihan tylsyys!

Eilisen suunnitelmat menikin ihan uusiksi.... Aramarassa piti olla ne estekisat ja Julia olisi mennyt Iiriksellä 60cm luokan, sillä hevonen millä hän alunperin olisi mennyt alkoi ontua. Ja mäkin olisin päässyt kisoja kattomaan, koska sain 8h nestetauon. Mutta kappas, kokopäivän satoi kaatamalla vettä, jonka vuoksi kisat jouduttiin perumaan. Rata kun oli rakennettu ulos, se ei olisi maneesiin mahtunut. Ilmeisesti kisat on sitten ensi sunnuntaina, toivottavasti pääsisin niitä sitten katsomaan. Iiris sinne ei tosin pääse, kun ei sille ole ketään ratsastajaa...
No, ei mun päivä kuitenkaan ihan pilalle mennyt! Keksittiin sitten, että Juliahan voisi tulla meille ja niin tulikin. Meillä oli taas niin hauskaa, se on vaan ihanaa kun on sellainen ystävä, kenelle voi puhua ihan mistä vain ja tietää että ne asiat säilyy varmasti vain meidän välisinä. Meillähän on Julian kanssa muuten kaksi vuotta ikäeroa, mitä ei oikeastaan edes huomaa. Joskus musta oieestaan tuntuu, että Julia on mua paljon vanhempi! Ja ikähän on vaan numero.

Kuva ei sitten liity mitenkään aiheeseen :D

Tänään onkin sitten ollut taas niin tylsä päivä että huhuh. Meillä oli kyllä kaikkia suunnitelmia, mitä nestetauolla tehdään, mutta kävipä niin, etten saanut taukoa ollenkaan. Munuaisarvot oli liian korkeella, eli nestettä pitää mennä lisää. Niiden nousu taas johtuu varmaan siitä käänteishylijtälääkkeestä, mikä rasittaa jonkinverran munuaisia. Lääkäri puheli jotain siihen suuntaan, että jos ne munuaisarvot ei nyt ala laskea, niin vaihdetaan toiseen hyljintälääkkeeseen.  Sitä hyljintälääkettä kun on pakko mennä, ettei se käänteishylijntä ihan villiinny!
Tähän mennessä olen siis vaan opiskellut englantia, lukenut vähän lehtiä, tylsistynyt koneella ja koettanut epätoivoisesti keksiä jotain tekemistä.
Se on kamala tunne, kun ihan hirveästi tekisi mieli tehdä jotain, muttei yksinkertaisesti keksi yhtään mitään tekemistä. Eikä tässä pienessä sairaalahuoneessa voi hirveästi mitään tehdä. Ei täällä ole mitään. Onhan mulla tossa vihkoja, mihin kirjoitella tarinoita ja muutama kirja luettavaksi, mutta ne ei jotenkin houkuttele. Haluaisin tiedättekös, tehdä jotain konkreettista. Mutta siinähän se ongelma taitaa olla; inhoan virkkausta ja kutomista, mun hermot ei kestä mitään pientä näperrystä kuten korujen tekoa tms. enkä mä oikein ole sitä askertlija tyyppiäkään...

Mutta jotain hyvää tässäkin päivässä on sentään ollut! En ole ihan varma oonko puhunut täällä siitä, että mä en ole oikein pystynyt kunnolla syömään kun on ollut se suu niin huonossa hapessa. No, tässä lähiaikoina on alkanut taas syöminenkin sujua ihan kivasti. Mun maha on tosin 3kk syömättömyyden aikana kutistunut aika rusinaksi ja pureskeleminen on yhä aika hankalaa.
No kuitenkin, tänään mä olen syönyt kaksi kokonaista nakkia! Eihän se kuullosta ihmeelliseltä, mutta täällä se on tosi iso asia ja mulle on oikeasti hurrattu siitä :D Lisäksi yhden lääkkeistäni pystyn ottamaan jo suunkautta. Se on taas yksi askel lähemmäs kotiinpääsyä. Nythän mä olen täällä enää vain siksi, etten pysty ottamaan kaikkia lääkkeitä suunkautta, mutta ehkä nekin alkaisi tässä kohta mennä!
Mun hullu tavoite olis tän kuukauden aikana sanoa heipat huoneelle numero kahdeksan, mieluiten mahollisimman pitkäksi aikaa ja suunnata takaisin Jämsään. Ja mieluiten ihan lopullisesti, alkaa jo vähän kyllästyttää tämä sairaalaelämä.
Uskaltauduin muuten laittamaan nyt ekaa kertaa ikinä tänne itsestäni kuvan ilman peruukkia, jätän sen tosin tommoseksi pieneksi. Älkää kiltit haukkuko mua ihan mutaan, vaikka aika karmivan näkönen tossa olenkin...

Ihanaa muuten, että te lukijat vastailitte noihin kysymyksiin, kiitos ihan hirveästi! Mietin itse pitkään, viitsinkö postausta julkaista ja viitiikö kukaan kommentoida siihen. Samoin täytyy kiittää turvaliivipostaukseen tulleista kommenteista, niitäkin on ollut älyttömän mielenkiintoista lukea, vaikken mitään kovin luovia vastauksia niihin keksinytkään :D

Tykkäättekö muuten lukea tällaisia pitempiä postauksia, vaikka kuvia ei kamalasti ole, vai yritänkö jatkossa tiivistää asiani vähän lyhemmin?

131. Lukijat esille!

Piti nyt illasta tulla viel uudestaan postaamaan, kun innostus iski.

Te lukijathan tiedätte musta jo vaikka mitä; mulla on syöpä, kaks ponia, asun Jämsässä ja vaikka mitä muuta...
Nyt mua kiinnostaisi tietää vähän teistä lukijoista! Eiei, älkää pelästykö, en mitään henkilökohtaista tahdo selvittää. Ei siis taritse tuonne kommenttikenttään ruveta omaelämänkertaa rapustamaan.
Enemmänkin toivoisin että viitsisitte vastata seuraaviin kysymyksiin:
1. Mistä pidät tässä blogissa?
2. Mitä haluaisit lisää blogiin?
3. Miten löysit blogini?
4. Harrastatko ratsastusta?
5. Onko sinulla oma/vuokra/hoitoheppaa?
6. Kerro itsestäsi jotain pientä, ihan mitä vaan? Tunnetko mua oikeessa elämässä vai oletko ihan joku random stalkkeri?

 Palaillaan huomen illalla vähän jännittävämmissä merkeissä, niihin liittyy kuvan henkilö! Kuka arvaa mitä huomenna tapahtuu?

130. Käytätkö turvaliiviä?

Me käytiin tänään ostamassa mulle Hööksistä uusi turvaliivi, jonka vuoksi innostuin kirjoittamaan teille posatuksen siitä, mitä mieltä olen turvaliivin käytöstä.
Mun mielestä turvaliivi on ratsastuksessa aivan yhtä täkeä varuste, kuin kypäräkin. Kypärä suojaa sun pään kun tiput, turvaliivi taas suojaa selkärankaa, kylkiluita ja keuhkoja. Ilman turvaliiviä pudotessa, voi pahimmillaan jopa halvaantua. Tähän ei tarvita kuin kivi, joka osuu selkään sopivassa kulmassa.
Mikeivät kaikki sitten kuitenkaan halua käyttää turvaliivejä, vaan riskeeraavat terveytensä ja periaatteessa koko harrastuksensa?
Turvaliivi on nolo. Turvaliivi päällä näyttää lihavalta. Noita kahta vastausta kuulee ihmisten suusta mielestäni aivan liian usein. Oma mielipiteeni on, että turvaliiviä käyttävä ihminen ei ole nolo, vaan fiksu. Sopiva ja hyvin istuva turvaliivi päällään ei näytä lihavalta. En ikinä opi ymmärtämään sitä, miten ihminen näyttää lihavalta, jos hänellä on yllään turvaliivi ja sen päällä takki. Eikö sokeakin näe, että takin alla on jotain. Ei ihmisen normaali vartalonmuoto ole neliskanttinen...


(c) Hööks


 

Voin rehellisesti kuitenkin todeta, että vaikka ehdottomasti turvaliivien puolella olenkin, en sitä aina käytä. Omalla kohdallani se ei tosin johdu ulkonäöllisistä seikoista, vaan siitä, että katetrin vuoksi turvaliivin pitäminen sattuu. Eikä mulla oikeastaan kesällä/keväällä ollut turvalliviä, koska se katosi. Käytin hypätessä ja maastoillessa kuitenkin lainaliiviä, samoin Iiriksen selässä ollessani.
Koulua ratsastaessa turvaliivi ei ole niin välttämätön, varsinkaan jos alla on tuttu ja turvallinen hevonen, jonka kanssa on epätodennäköistä, että mitään sattuisi. Siltikin pitää muistaa, että eläin on aina eläin, eikä oikeastaan ikinä voi sanoa, ettei mitään satu.
Esteillä ja maastossa käytän liiviä aina, paitsi silloin kun se ei ole mahdollista. Mahdollista käsitteellä tarkoitan sitä, etten pysty pukemaan sitä ylleni katetrin takia tai sitä, ettei minulla ollut liiviä olemassakaan.
Iiriksen selästä olen muutaman kerran mätkähtänyt kunnolla alas, vain kerran ilman turvaliiviä. Silloinkin olisin sen voinut laittaa, mutta ihan omaa tyhmyyttäni sen pois jätin ja kuinkas kävikään... Sen tippumisen jälkeen olen ratsastanut ponilla vain kerran ilman liiviä ja jatkossakin tulen aina käyttämään Iiriksen selässä turvaliiviä, teimme sitten mitä tahansa.

Kouluratsastuskilpailuissahan turvaliiviä ei saa käyttää, seuraluokissa saa, mutta se ei saa näkyä. Sen minä ymmärrän, kyse ei kuitenkaan ole mistään hurjasta menosta vaan siististä ja tasaisesta menosta.
Yksi turvaliivejä koskeva sääntö on kuitenkin mielestäni typerä; Junnuilla turvaliivi ei ole pakollinen! Miksi ei? Mielestäni este-/kenttäkilpailuissa junnujen pitäisi aivan ehdottomasti käyttää turvaliivia, näytti se sitten omasta mielestä kuika hölmöltä tahansa.
Kilpailutilanne on jännittävä niin hevoselle kuin ratsastajallekkin. Hevosen kieltäessä ratsastaja saattaa pudota, jolloin voi käydä pahastikkin. Siitä huolimatta junnut eivät tunnu turvaliiviä pitävän. Tämä kertoo ehkä myös jotain heidän vanhemmistaan. Eikö vanhempia kiinnosta lastensa turvallisuus, vai eivätkö he vain tiedä hevosista mitään?
No, oli miten oli, mun mielestäni kilpailusäännöissä pitäisi lukea, että junnujen on pakko käyttää turvaliiviä ainakin esteillä ja maastoesteillä, ihan vain oman turvallisuutensa vuoksi.

Teksti perustui vain omiin mielipiteisiini. Mitä mieltä te lukijat olette turvaliivin käytöstä? Käytättekö sitä aina, vai vain silloin tällöin, vai käytättekö ollenkaan?

129. Peltoilua

Tänään pääsin kuin pääsinkin kotiin ja tallille! Se oli aika pienestä kiinni, koska sairaalassa sanottiin että jos kalium arvo alkaa 3:lla tai 4:llä pääsen, no se oli 4.9....
Kuitenkin, ratsasin siis Hurrilla ja kävimme siellä sänkipellolla laukkailemassa. Mitään ihmeellistä kerrottavaa mulla ei reissusta ole.
Otettiin aluksi paljon ravia, että vanhus vertyy kunnolla. Käveltiin isohko lenkki vapainohjin ja sitten muutama laukkaspurtti. Laukassahan heppani innostui kovasti, mutta ei silti lähtenyt kuskaamaan. Fiksu poni!








Nyt on blogissa myös uusi ulkoasu. Mitäs pidätte? Bannerista on kiittäminen on ihanaa Kristaa.

128. Päläpäläpälä

Mulla on taas varmaan sata asiaa kerrottavana, mutta epäilen etten muista tähän puoliakaan kirjoittaa...

Aloitetaan vaikka siitä, mitä mulle nyt yleisestiottaen kuuluu. Eilen ja tänään oon ollut jotenkin väsyneempi, mikä nyt on tottakai ihan ymmärrettävää. Eilen oli huonompi päivä, tänään jo parempi. Voipi olla että yrittää jotain flunssan tapaista muhun tunkea, mutta mähän en flunssaa tähän ota! En en en. Tänään mulla ei ollut edes nestetaukoa, koska kaliumit ja munuaisarvot oli senverran korkealla, että piti tehdä kaikenmaailman nestemuutoksia. Lisäksi mulla on jostain syystä tänään sattunut kylkiin... Kävin keuhkokuvassa, josta ei onneksi löytynyt muuta kuin terveet keuhkot, eikä hengitysäänissäkään ollut vikaa. Kipuun on kuitenkin tepsinyt panadol, joten kyllä tää tästä helpottaa. Voihan nimittäin olla, että tää kipu ja olot johtuu vain siitä, että oon taas monena päivänä huidellu menemään vaikka ja missä. Olen kuitenkin vielä toipilas...

Huomenna olisi suunnitelmana taas ajella taksilla kotiin ja lähteä Hurrin kanssa vähän sänkipellolle laukkailemaan. Tiedän, ettei se ole ehkä kovin viisas idea, kun lihaksia mulla ei juuri ole, muttakun mä haluun. Ja suunnitelman toteutuminenhan on sitten kiinni siitä, onko ne munuaisarvot ja kaliumit huomenna kunnossa, koska jos ei oo, ulos en pääse. Mutta, jos en huomenna niin sitten lauantaina, koska Hurri ei ole silloin kisoissa ollenkaan.

Oi laatu♥ mut viimene estevalkka keväällä ennen HYKS;ii... Ja oon täysin mukana hypyssä

Sunnuntaina on sitten ne estekisat, joita suunnittelin meneväni katsomaan. No, kisat alkaa klo.12 joten en todellakaan ole menossa niitä katsomaan, koska olisin tallilla vasta kahden jälkeen, jolloin kisat todennäköisesti juuri loppuvat!

Mitähän vielä...? Juu, Julia meni Iiriksellä eilen tunnilla. Oli kuulemma puolet tunnista panikoinut Nuppua, jota harjattiin alatallin ovella ja muuten vain sählännyt omiaan. Onneksi sentään kaikki jalat oli pysynyt maassa ja ratsastaja selässä. Saa nähdä, alkaako se Iiriksen sekoilu taas kun laidunkausi päättyy, vai osaisiko se tänävuonna kättäytyä. Toivotaan parasta ja pelätään pahinta.

Mä oon myös viimepäivinä koettanut keksiä teille jotain erikoispostausta. Mulla on ihan hirveä kirjoitus/valkouvaus/vanhojenkuvienselaus innostus, mutta mitään järkevää en saa aikaan.
Minkä tyyliset kirjoitukset siis teitä kiinnostaisi? Sairaalaan liittyvät? Mielipidepostaukset? Poneihin liittyvät? Kavereihin liittyvät?

 

127. Mun poni on maailman paras!

Kliseinen lausahdus otsikossa, eikö totta? Mutta tänään se kuvaa täydellisesti mun fiiliksiä. Painelin siis taas yhden maissa taksilla kotiin lomailemaan ja suunnattin tietenkin tallille.

Tänään en kuitenkaan ratsastanut Hurrilla vaan Iiriksellä, koska sen jalka on taas kunnossa ja ponia pitää alkaa liikuttaa. Laitumelta tullessa pisti ensin silmään ponin maha, sellanen pieni pulla... No, on niitä onneksi pullukampiakin poneja nähty ja Iiris on kelpo kunnossa kun miettii kuinka vähän se kesällä on liikkunut. Seuraava asia mikä pisti hymyilemään oli Iiriksen ihana pehmeä hörinä, vaikkei se mulle hörissyt, vaan tallin ovella seisovalle Nupulle.
Laiteltiin ponille sitten suitset päähän ja napattiin juoksutusliina matkaan. Äiti juoksutteli Iiristä ensin hetken liinassa kumpaankin suuntaan. Käynnissä ja ravissa poni oli aivan puhdas, tosin järkyttävän laiska. Laukkaa ei otettu ollenkaan.
Juoksutuksen jälkeen oli mun vuoro päästä ponin selkään pitkästä aikaa ja ensimmäiset sanat olivat: "No et sä ainkaa laihtuu oo päässy!". En todellakaan ratsastanut mitenkään tavoitteellisesti tms. kunhan käveltiin ja ravailtiin ympyrällä. Mutta Iiris oli niin hieno. Mitään ei temppuillut ja yritti kokoajan täysillä, harmi vain ettei saatu kuvia parhaista pätkistä.
Olen koko illan hehkuttanut itsekseni sitä ponia, voikun se vaan jatkais tota upeeta menoaan vielä kesön jälkeen eikä taas sekoaisi niinkuin viime syksynä.

126. Kenttäkisat Kangasalla

Heipsan! Eilen oli aivan mahtavan upea päivä, keksittiin nimittäin aamulla, että Julia voisi tulla käymään. Julia perheineen oli siis muutenkin jo Tampereella, niin Julia sitten tuli mun luokse tänne.
Pyörittiin 5h ulkona ja pidettiin hauskaa!

Tänään lähdettiin sitten yhdeltä minä, Julia ja äipät kohti Kangasalaa ja kenttäratsastuksen aluekisoja. Meistä kukaan ei ennen ollut kenttää ollut ollut katsomassa, joten ihan miekenkiintoinen kokemus. Este- ja koulukokeita ei tosin keretty näkemään ja suurin osa ajasta meni pelkkään odotteluun. Ensin odotettiin että eka luokka alkaa, enimmäinen hevonen hyppäsi ja nähtiin muutama hyppy ja sitten taas odotettiin jne. Lisäksi kaikkien luokkien välissä oli tunnin tauko. Miksi ihmeessä?
Muuten siis mukavat kilpailut ja mielenkiintoista katseltavaa, mutta sitä odottelua oli mun makuun aivan liian paljon! Täältä löydätte kisoista kuvia.

 

 

 

 

Huomenna oliskin sitten tiedossa taas kotilomaa ja ratsastelua, tykkääntykkääntykkään! Ja ensi sunnuntaina, eli tasan viikon kuluttua taas heppakisoja, silloin tosin Aramaralla.





125. Monipuolinen tallireissu

Tänään sainkin pitää jo kuuden tunnin pituisen nestetauon, joten päätettiin lähteä tallille, kun oli paljon paremmin aikaa kuin viimeksi.
Aluksi käytiin hakemassa Hurri laitumelta ja ratsastin sen taas sieltä pois. Samalla tuli testattua uudet CRW:n ratsastushousut, jotka näette sitten kuvista.

Itse ratsastus meni vähän niin ja näin. Hetkittäin poni kulki hyvässä muodossa ja oli kuulolla, mutta suurimman osan ajasta se yritti vain livistää alta kuin päätön possu. Ja valitettavasti kuvia löytyy vain tästä ei niin edustavasta menosta...
En tehnyt mitään kummallisuuksia. Käynnissä kokoamista ja pidennystä, ravissa paljon ympyröitä ja siirtymisiä, sekä muutaman pysähdyksen. Keventäminen tuntui pitkästä aikaa todella oudolta, meni varmaan kymmenen minuuttia, että muistin miten siellä ravissa pitikään heilua.
Laukka meiltä sujui tänään yllättävän hyvin, vasemmalle. Hurri oli kuulolla ja laukkasi sellaista rauhallista ja tasaista laukkaa, kuunteli mitä mä pyysin sitä tekemään. No, oikeallehan ei sitten voinut enää mennä rauhassa. Silloin tuntui ennemminkin siltä, kuin olisin laukkaratsun kuin 20vuotiaan ponin kyydissä. Saatiin onneksi pätkiä ihan rauhallistakin laukkaa.
Tämän jälkeen päätin, että hypätäämpäs este. Myönnän, että ei ehkä kovin viisas idea kun poni vie ja edellisestä kerrasta aikaa monta kuukautta. Siitä johtuen ensin tuli kielto, mutta sitten poni kuulolle ja uudelleen. Yli mentiin mukavalla ja pyöreällä hypyllä. Oli se vaan niin ihanaa päästä edes yksi este hyppäämään, tossa taas huomasi että kyllä ne esteet on se mun juttu, vaikka taukoa olenkin joutunut pitämään.

124. Etana ystäväni

Moikka ihanat ! Tänään ajattelin kertoilla teille ihan yleisesti kuulumisia ja muutenkin valaista mun tänhetkistä tilannetta.
Mulle kuuluu nyt oikeestaan tosi hyvää, mun suu ei ole enää kipeä ja eilen jopa söin palan lihapullaa ja yhden spagetin, sekä lusikallisen jäätelöä. Lsäksi piipahdimme kävelyllä Arboretumissa pyörätuolin kera. Siellä oli muuten ihan kamalasti sorsia ja oravia, olisi saanut upeita kuvia jos olisin valinnut pidemmän objektiivin kameraan.

Toissapäivänä taas oltiin Kaupissa seikkailemassa, sieltä onkin otettu tuo postauksesta löytyvä etanakuva. Siis niitä etanoita kotiloita oli siellä aivan järkyttävän paljon. Pienen pätkän aikana niitä löytyi kymmenittäin kasvien lehdiltä. Mikä lie kotiloiden joukkokokoontuminen siellä oli. Ja tähän kotiloiden määrään viittaa tuo otsikkokin, ne olivat niin mukavia kuvattavia, pysyivät paikoillaan kokoajan. Yhden olisin ottanut mukaan kaveriksi, mutta ei se halunnut lähteä...

Huomisen suunnitelmista taas en ole vielä aivan varma, tarkoitus olisi mennä tallille ja Hurrilla ratsastamaan, mutta vielä pitää muistaa kysyä lääkäriltä siihen lupa. Olen kuitenkin aika varma sen onnistumisesta, kun mun kunto on kasvanut ihan kivasti ja vointi on muutenkin pysynyt tosi hyvänä.

 

 

Ainiin, mä olen puhunut jossain vaiheessa täällä siitä käänteishyljinnästä, mitä tulee tosta kantasolusiirrosta. Mulla oli sillon Hesassa se tähystys ja ne otti mun pohjukaissuolesta näytepalan ja kappas! Siellähän sitä GVH:ta olikin, samoin mun suussa. Tähän aloitettiin se kortisooni lääkitys mikä on auttanut tosi hyvin ja sen ansiosta siis pystyn taas puhumaan, eikä mun mahakaan ole enää kipeä!

 

En muuten tiedä niiden toivekuvapostausten kohtalosta, ensimmäinen oli ihan kiva toeuttaa, mutta totesin, etten jaksa tehdä montaa samanlaista postausta... Anteeksi :(

 

Olisikos teillä mitään postaustoiveita? Niitä saa ihan vapaasti esittää ja koetan toteutellakkin niitä parhaani mukaan.

123. Käsikirjoitukseni Hevoshullun kisaan

Tosiaan, lupasin teille julkaisevani tänne sen Hevoshullun kisaan lähettämäni tarinan, joten olkaa hyvät.

Älä koskaan luovuta

(tositarina)

Elämäni oli täydellistä, minulla oli mailman parhaimmat ystävät ja aivan ihana poni. Kimo connemara - ruuna Aramara Hurrigane. Sen harja oli kämmenen pituinen ja karva valkeaa kuin lumi, seassaan muutamia mustia karvoja. Me valmentauduimme esteillä ja koulussa, kilpailimme hyvällä menestyksellä tallin omissa kilpailuissa, haaveilin salaa pääseväni muuallekkin kilpailemaan, mutta Hurri oli jo 19 vuotias.

Mutta kaikki muuttui kun aloitin seitsemännen luokan. Minä aloin sairastella. Sain flunssan, joka ei meinannut millään parantua. Makasin kotona hieman yli viikon, jonka jälkeen palasin kouluun. En kuitenkaan ollut vieläkään täysin terve, vaan minulla oli edelleen paha yskä.

Eräänä päivänä kotona istuskellessani huomasin niskassani kaksi pientä kyhmyä. Kerroin asiasta heti äidilleni ja päätimme varata ajan lääkärille. Seuraavana päivänä lähdin siis kesken koulupäivän yhdessä äitini kanssa Jämsän Jokilaakson sairaalaan. Siellä valkoisiin vaatteisiin pukeutunut, harmaa hiuksinen sairaanhoitaja mittasi minulta kuumeen, joka näytti yli 38. Hän myös tutki patit ja totesi ne tavallisiksi nestepateiksi. Kuume yllätti minut täysin, sillä oloni oli täysin normaali. Meidät lähetettiin varmuudenvuoksi verikokeisiin.

Labran odotustila oli pieni, se oli tungettu täyteen tuoleja ja melkein jokaisella tuolilla istui ihinen. Suurin osa oli vanhuksia, ties mitä vaivoja heillä oli.

"Mäkinen Emilia!" kuului hetkisen odottelun jälkeen huoneesta, jonka valkoisessa ovessa oli suuri musta kakkonen. Huone oli edessämme olevan käytävän vasemmassa laidassa, viimeisenä. Nousin ja kävelin huoneeseen. Siellä odotti taas yksi valkopukuinen nainen, joka otti minusta muutaman puken verta. Tämän jälkeen saimme lähteä kotiin.

Kotona vain makoilin olohuoneessamme olevalla sinisellä sohvalla ja katselin vaaleita, ruskein kiekuroin koriseltuja tapetteja. Emme kerenneet olla kotona kauaa, kun äidin puhelin soi. Meidän olisi kuulemma heti lähdettävä takaisin sairaalalle tapaamaan lääkäriä.

Lääkäri oli lihava ja kaljuumtuva vanha mies, joka oli pukeutunut farkkuihin, puniaseen puseroon ja lääkärintakkiin. Hän kehotti meitä välittömästi istumaan, joten minä istahdin vihreälle potilasvuoteelle ja äiti vieressä olevalle puiselle tuolille.

"Asia on nyt niin, että tyttärellänne epäillään leukemiaa", lääkäri pudotti pommin suoraan niskaamme. En muista siitä juuri enempää, olin kai niin shokissa. Muistan kuitenkin, että lääkäri lähetti meidät TAYS: iin Tampereelle. Sinne oli lähdettävä välittömästi.

Palasimme siis kotiimme, punaiseen omakotitaloon ja kerroimme isälle. Kaikki olivat järkyttyneitä. Minä pelkäsin kokoajan kuolevani, koska tiesin vain leukemian olevan syöpä. Päässäni pyöri miljoonia ajatuksia; mitä jos nyt kuolen? Mitä Hurrille sitten käy? Mitä minulle sairaalassa tehdään? Eikä kukaan osannut vastata näihin kysymyksiin.

TAYS oli valtava, siis aivan valtava paikka. Rakennuksia oli monia, kaikki valkoisia. Me menimme lyhyeen, kolmikerroksiseen siipeen jonkin matkan päässä pääovista. Se oli lastensairaala. Hissillä kuljimme kolmanteen kerrokseen. Siellä oli kukkasin koristeltu ovi, jossa luki isoin mustin kirjaimin Lastenosasto 6.

Osasto oli vain pitkä suora käytävä, jonka vasen puoli oli täynnä ovia potilashuoneisiin ja oikealta löytyi naulakot, leikkihuone, keittiö ja hoitajien huone. Me kävelimme melkein käytävän päähän, hoitajien huoneelle. Esittelimme itsemme. Elina, Emilia ja Mikko. Eräs hoitajista tuli luoksemme ja esitteli itsensä Sofiaksi. Hän oli lyhyt, suunnilleen minun pituiseni ja minä olen vain 155cm pitkä. Hänellä oli pitkät vaaleat hiukset poninhänällä ja yllään tummansiniset vaatteet, kuten kaikilla muillakin hoitajilla.

Sofia kertoi olevansa minun omahoitajani ja esitteli meille osastoa. Keittiö oli täynnä vaikka mitä herkkuja, löytyi sipsejä, popcprneja, pizzoja, hampurilaisia, monia erilaisia muroja ja vaikka mitä. Leikkihuoneessa oli TV, kirjahylly pikkulpasien kokoa oleva pöytä, sekä hurjasti leuja ja lautapelejä. Leikkihuoneesta pääsi vanhempainhuoneeseen. Siellä oli pikkuinen keittiö, kaksi vihreää nojatuolia sekä ruokapöytä. Tämän esittelyn jälkeen meidät ohjattiin yhteen potilashuoneista. Huoneeseen numero seitsemän. Heti oven avattua oli vasemmalla valkoinen sänky, jonka vieressä sängyn ja valtavan ikkunan välissä siis, oli pöytä. Pöydässä oli myös punainen nappula hoitajan kutsumista varten. Sänkyä vastapäätä olevassa seinässä oli TV, ja lattialla muutama tuoli, sekä keinutuoli. Sängyn toisella puolella oli kaappeja ja TV: seinän viereisessä seinässä oli ovi vessaan. Vessa oli pieni, pienempi kuin koskaan näkemäni. Se oi suurinpiirtein huoltoaseman vessakopin kokoinen ja sinne oli tungettu myös suihku.

Ensimmäisestä sairaalajaksostani en muista juuri muuta. Muutaman päivän kuluessa minulle asennettiin rintaan keskuslaskimokatetri, josta minulle tiputettaisiin kaikki lääkket. Ensimmäinen sytostaattikuuri alkoi ja samalla vointini heikkeni todella äkisti. Minulle jouduttiin antamaan lisähappea, mutta se ei riittänyt. Minut siirrettiin enimmäiseen kerrokseen lasten teholle. Siellä sain paineistettua lisähappea vain muutaman tunnin, mutta koska menin edelleen huonommaksi, minut siirrettiin aikuisten teho - osastolle.

Muistan maanneeni vihreällä kapealle sängyllä keskellä suurta huonetta hurisevassa hengityskoneessa. Huoneen seinillä oli kaappeja, jotka oivat täynnä kaikenmailan laitteita. Muuta en muista. Yhden yön kuluttua minut siirrettiin taas lasten teholle, jossa oli viikon ja sitten takaisin omalle osasolleni. Toivuin keuhkokuumeesta ja sutostaateista kuukaudessa ja pääsin kotiin.

Kotona kävin ratsatsamassa jokaisena päivänä. Välillä kävin maastossa, mutta yleensä menin kentällä. Hypätä en voinut, en myöskään saanut ratsastaa maneesissa, mennä talliin tai hoitaa hevosta. En saanut meenä mihinkään julksiin tiloihin. Tämä johtui siitä, että sytostaatit laskivat vastustuskykyni olemattomiin.

Tällätavoin kului puolivuotta, olin viikon sytostaateilla, pääsin kotiin. Olin kotna noin viikon ja ratsastin Hurrilla päivittäin, sitten minulle nousi kuume ja palasimme sairaalaan, olimme siellä pariviikkoa, pääsimme kotiin. Olimme kotona viikon, kävin taas ratsastamassa ja sitten lähdimme syotsaateille, tulimme kotiin jne.

Kesäloman alussa olivat hoitoni ohi ja sain alkaa viettää normaalimpaa elämää. Rajoitteita alettiin purkaa hiljalleen. Samalla keksimme äidin kanssa hankkia ylläpitoponin. Kävimme katsomasta erästä rautiasta tammaa, se oli seitsemän vuotias hannover, mutta osaamiseltaan neljävuotiaan tasolla. Kokoa sillä oli valtavsti ja tunsin itseni todella pienksi sen valavissa askeleissa, lisäksi se tykkäsi pukitella. Ei se ollut miedän tyyppiämme.

Sitten kuulimme ratsastuksenopettajaltamme Annilta connemara Iiriksestä. Soitimme omistajille ja sovimme koeratsastuksesta.

Ihastuimme Iirikseen heti kun näimme sen. Sillä oli siro pää, lähes musta pitkä harja ja häntä, jalatkin olivat lähes mustat. Muuten se oli harmaanvalkea. Sen ruskeissa suurissa silmissä oli ystävällinen katse. Ikää tammalla oli kahdeksan vuotta.

Minä ratsastin sillä ensin ja ponin omistaja, luioikäinen pitkä ja vaalea tyttö neuvoi minua. Iiris oli kuin unelma, se totteli kaikkia apuja, sen ravi oli taivaallisen pehmeää, samoin laukka, vaikka se olikin vaikea nostaa.

Sitten äiti ratsasti tamman, hänkin ihastui siihen.

Iiris saapui Aramaraan, tallille jossa Hurrikin asui ensimmäinen kesäkuuta 2012. Kesloma oli täydellistä aikaa. Ratsatin Iiriksellä päivittäin, Hurri oli leiriläisten käytössä, niinkuin joka vuosi. Me kehityimme ratsukkona, veimme Iiristä hurjasti eteenpäin. Sen kunto kasvoi, se sai lihaksia ja oppi uusia asioita. Iiriksen kanssa hyppäsin ensimmäistä kertaa 80cm esteitä ja vaikka kaikki ei aina sujunut kuin tanssi, oli kesä unelmieni aikaa.

Syksyn koittaessa me ostimme tamman ja minä aloitin kahdeksannen luokan. Samalla laidunkausi päättyi ja ihana halinanalle ponimme muuttui täysin. Se pukitteli, hyppi takajaloilleen ja riehui ratsastaessa. Melkein jokainen ratsastuskerta päätyi siihen, että makasin maassa ja kiipsein sinnikkäästi uudelleen selkään. Me emme kuitenkaan luovuttaneet. Aloimme juoksuttaa tamman ennen ratsastusta, jotta se saisi purkaa ylimmät virtansa. Se auttoi ja poni alkoi rauhoittua.

Syksyllä tallilla järjestettiin myös estekipailut. Äiti osallistui Iiriksellä 60cm luokkaan ja minä starttasin Hurrilla elämäni ensimmäisen 80c. Kumpikaan ei sijoittunut, mutta tyytyväisiä poneihin olimme.

Elämä jatkoi normaalia kuluaan aina kahdeksannen luokan kevääseen saakka.

Silloin saimme kuulla järkyttäviä uutisia erään sairauteni kontrollikäynnin jälkeen. Syöpä oli uusinut. Ensimmäinen reaktio oli jälleen, kuolenko minä. Palasimme TAYS: iin, jossa sain kaksi kovaa sytostaattikuuria. Sitten lähdimme Helsinkiin HYKS:iin kantasolusiirtoon, jonka jälkeen olisin täysin terve.

Täällä minä olen nyt, Helsingissä toipumassa kantasolusiirrosta ja kirjoittamassa tätä tarinaa.

LOPPU.